"Tietysti tahdon mieluummin kuulla totuuden, mutta minusta näyttää siltä kuin italialaiset olisivat onnellisia huolimatta kaikista asianhaaroista. He tuntuvat onnellisimmilta ihmisiltä, mitä koskaan olen nähnyt".
"No niin, ehkäpä he ovat onnellisempia kuin uskommekaan."
"Varmasti he ovat", lausui Marcia rauhoittuneena. "Anglosaksit, erikoisesti uus-englantilaiset ja erittäinkin Mr. Howard Copley huolehtivat liian paljon."
"Se ainakin on vika, jota italialaiset eivät ole omaksuneet", vastasi hän. "Mutta olkoon miten on, uskon mitä sanot, että olisi parempi jos omistaisi vähemmän ja myös huolehtisi vähemmän."
VI Luku.
Seuraavana aamuna Marcia nousi aikaisin ja istui hevosenselkään lähteäkseen ympäristöä tarkastamaan. Kun siis Castel Vivalantilaiset pitivät tavanmukaista lauantaisiivoustaan, he kuulivat äkkiä kavioiden kopsetta kapealla solatiellä, jonka kivitys oli niin huono, että yhden ainoan hevosen askelet, miten kevyesti se kulkikin, kuuluivat kuin olisi liikkeellä koko ratsasjoukko. Joka ovelle riensi ihmisiä katsomaan uutta Signorina Americanaa, joka iloisesti ratsasteli pitkin kapeaa tietä hymyillen kaikille, oikealla ja vasemmalla aivan kuin itse kuningatar. Vaimoväki tyytyi töllistelemään suu auki ovilta, mutta lapset juoksentelivat rohkeina perässä, kunnes signorina astui alas satulasta ja antaen ohjat renkipojalle, istuutui erään talon kynnykselle juttelemaan heidän kanssaan, yhtä tuttavallisesti, kuin hän olisi tuntenut heidät jo kauan. Lopuksi hän kysyi heiltä, mitä he kaikista mieluinten söisivät, ja he selittivät yhdestä suusta Cioccolata — suklaata.
Silloin lähdettiin yhdessä joukossa leipuripuotiin ja Domenicon kummastukseksi tilattiin puodin koko suklaavarasto. Sillä aikaa kuin hän hieman äkeissään toi sen esiin, jutteli signorina hänelle koko ajan ilmasta ja maisemasta ja öljysadosta, kunnes hän tunsi itsensä niin ylpeäksi kunniastaan, että hän vain kumarteli mumisten Si, si, eccellenza; si, si, eccellenza, kaikkeen mitä tämä sanoi.
Heti kun Marcia oli taas noussut hevosen selkään ja ratsastanut pois huiskuttaen kädellään pienille, mustasilmäisille lapsille, kiiruhti Domenico Croce d'Oroon ilmoittamaan isännälle, että hänkin oli saanut kunnian pitää luonaan signorina Americanaa, joka oli ostanut suklaata kokonaista viidellä liiralla — viidellä liiralla! Ja kaiken sen hän oli jakanut pois! Mutta hevosenkengittäjän vaimo, joka oli seurannut Domenicoa kuullakseen uutisia, huomautti että hänen mielestään oli synti tuhlata niin paljon rahaa suklaaseen; aivan yhtä hyvin hän olisi voinut antaa pelkkää rahaa, jolla olisi saanut ostaa lihaa sunnuntaiksi. Mutta tällä kertaa Domenico antoi virheen mielellään anteeksi. "Si, si", virkkoi hän päätään nyökäyttäen, "epäilemättä tarkoitti signorina hyvää, mutta hän ei voinut ymmärtää köyhien ihmisten tarpeita." Hän arveli, että huvilassa syötiin aina vain suklaata, eikä signorina luonnollisestikaan käsittänyt, että työtätekevät ihmiset pitivät lihaa ravitsevampana ruokana.
Kun Marcia palasi kotiin kertoen käyneensä Castel Vivalantissa, vastasi hänen setänsä otsa rypyssä: "Sinä kai heittelit rahaa ylt'ympäri katuja hankkien siten viidellekymmenelle nuorelle italialaiselle vapaan matkan vaivaistaloon."
"En antanut ainoatakaan soldoa!" vakuutti hän. "En jakanut heille muuta kuin muutaman suklaakakun, eivätkä ne kai voi heitä suuresti turmella."