"Sinusta tulee tieteellinen ihmisystävä, jos jatkat tuohon tapaan", nauroi Mr. Copley, mutta sisimmässään hän ajatteli jotenkin samaan tapaan kuin hevosenkengittäjän vaimo.
Marcia ulotti tutkimusmatkansa muihinkin suuntiin, ja ennen viikon loppua hän oli käynyt useimmissa kylissä Palestrinan ja Subiacon välillä. Tuloksena oli, että Sabine-vuoriston suklaavarastot alkoivat loppua; sensijaan että olisi ollut kiitollinen tästä odottamattomasta tulolähteestä leipuri Domenico alkoi ystävilleen valittaa niitä vaivoja, mitä se hänelle aiheutti. Tuskin hän ehti hankkia Roomasta uuden varaston, kun jo signorina tuli ja vei kaiken pois. Asiain näin ollen hänen oli mahdotonta pitää sitä varastossaan.
Jakamalla näin runsain määrin suklaata lapsille, hymyilemällä ja osoittamalla ystävällisyyttä kaikille Marcia oli joutunut koko ympäristönsä kanssa hyvin lyhyessä ajassa erittäin tuttavallisiin suhteisiin. Aurinkoisina aamuina, hänen ratsastaessaan oliivikujien ja vehnäpeltojen keskitse oikaisi moni työmies selkänsä toivottaen hyväntahtoisesti "Buona passegiata, signorina", nuorelle vaaleatukkaiselle ulkomaan prinsessalle, joka oli tullut kaukaisesta maasta meren tuolta puolen, jossa kerrottiin kaivettavan kultaa niinkuin perunoita ja jossa kaikki olivat rikkaita.
Koko paikkakunnalla oli ulkomaalaisten tulo pääasiallisimpana puheenaineena — erittäinkin siksi, että he olivat amerikkalaisia ja useat olivat juuri itse hankkeissa muuttaa Amerikkaan. Huvilan palvelijat olivat yleisen kunnioituksen esineinä saapuessaan juomaan lasin viiniä Croce d'Oroon, hehän voivat niin tarkasti tehdä selkoa noiden "ulkomaan ruhtinaiden" elämästä — ulkomaan ruhtinaat olisivat kyllä hämmästyneet, jos olisivat kuullet kaikki yksityiskohdat, mitä siellä kerrottiin.
Näin alkoi siis Copleyn ruhtinassuvun hallituskausi Castel Vivalantissa. Elämä alkoi kulkea tavallista rataansa, kuten se tekee parhaimmissakin paikoissa. Kolme ateriaa ja teenjuonti, lukuhetki paatsamalehdon varjossa suihkulähteen loristessa, lyhyt uni keskipäivällä, ajeluretki iltapäivällä ja lopuksi pitkä yön lepo, siinä olivat Vivalantin huvitukset. Marcia piti siitä. Italia oli vallannut hänen mielensä, ja sillä hetkellä hän oli valmis antautumaan. Mutta Mr. Copley, vietettyään ikävissään muutamia päiviä pengermällä, poltettuaan lukemattomia savukkeita ja nälkäisesti ahmittuaan tiedot joistakin sattumalta saapuneista sanomalehdistä, valjastutti eräänä aamuna hevosensa lähteäkseen Palestrinan asemalle. Senjälkeen hän kävi Roomassa melkein joka päivä, ja talonpojat viinitarhoissaan tienvierillä tunsivat vähitellen hänet yhtä hyvin kuin veljentyttären. Mutta hänet nähdessään he eivät ottaneet lakkia päästään eivätkä hymyilleet kuten Marcialle, sillä hän ratsasti ohi luomatta silmiänsä heihin. Eivät rikkaat miehet välitä heidänlaisistaan, arvelivat he painuen uhkaavan äreinä takaisin työhönsä. Työ on itsessään kovaa ja on vahinko, ettei suoda hymyilyäkään, joka saattaisi sitä hiukan keventää; Howard Copley olisi ensimmäisenä sen suonut, jos hän vain olisi sen tiennyt. Mutta hänen ajatuksensa olivat muualla, eivätkä talonpojat voineet aavistaa, että hän siinä nelistäessään hevosensa selässä hartaasti tuumi keinoja, millä voisi hankkia heille leipää.
Marcia vietti ensimmäisinä viikkoina monet puolituntiset harhaillen vanhan huvilan raunioilla. Se oli runollinen paikka, joka kertoi liikuttavasti menneestä ajasta menneine ihanteineen. Hän ei tahtonut saada rappeutuneita holveja, kalliolaitteita ja ruohopengermää sopusointuun Monte Citorion kolmenkymmenen mailin päässä olevan "Nuoren Italian" kanssa. Sellaisesta, joka oli tottunut elämään uudessa maailmassa, tuntui tämä puoleksi satumaiselta.
Eräänä iltapäivänä Marcia oli lähtenyt kävelemään peltojen poikki Castel Vivalantiin, mutta tie oli liian paahteinen ja siksi hän oli pysähtynyt sypressien varjoon. Rauniotkin näyttivät auringon lämpöisestä kosketuksesta heränneen uuteen eloon. Joka kivenkolosta pisti esiin sini- ja valkovuokkoja, ruusunpunaisia cyclameja ja keltaisia laburnumeja. Marcia silmäili ympärilleen iloisin mielin. Puuttui vain Pan huiluineen, jotta kuva olisi ollut täydellinen. Hän kumartui suihkulähteen reunalle ja tuijotti uneksien käsi poskella sammalpartaiseen vedenhaltijaan, joka kaksi vuosisataa sitten kierretystä putkesta suihkutti vettä. Hän havahtui äkkiä unelmistaan, kuullessaan äänekkään huudahduksen. "Buona giorno, signorina!" Katsahtaessaan nopeasti ylös, hän näki edessään Paul Dessartin.
"Mr. Dessart!" hän huudahti hämmästyneenä. "Miten maailmassa olette tänne joutunut?"
"Tulen Sant Agapiton ravintolasta Palestrinasta. Benoit ja minä olemme tehneet siitä piirustusretkeilyjemme keskuksen. Me saamme joka kevät jonkinlaisen vuoristokuumeen, ja kun tauti kehittyy määrättyyn kohtaan, panemme tavaramme kokoon ja lähdemme Sabine-vuorille."
"No, entä miten satuitte löytämään meidät?"