"Onnellisen sattuman kautta", hän vastasi puhumatta kuitenkaan täyttä totta. "Valitsin tämän tien, kun huomasin siellä paljon hauskoja maalausaiheita ja tullessani vanhan linnan porttiaukon kohdalle en, taiteilija kun olen, voinut vastustaa kiusausta poiketa, sisälle. En tiennyt, että tämä oli Villa Vivalanti tai että tapaisin teidät täällä." Hän istuutui suihkulähteen reunalle katsellen ympärilleen.
"No, mitä tästä arvelette?" kysyi Marcia.
"En ensinkään ihmettele, että halusitte vaihtaa Rooman tähän! Piirtäisin pienen luonnoksen, voitteko viipyä hetkisen ja keskustella kanssani, kunnes se on tehty?"
"Se riippuu siitä, kauanko teiltä menee siihen. En koskaan suostu mihinkään umpimähkään."
Hän kaivoi norfolkilaisnuttunsa taskuista vesivärilaatikon ja suuren siveltimen ja täyttäen maalikupin pienestä mutaisesta purosta, joka aikoinaan oli tuonut suihkulähteeseen vettä, ryhtyi työhön muitta mutkitta.
"Kuulin tänä aamuna uutisia Roystoneista", lausui Marcia, mutta katui samassa, että oli valinnut tuon puheenaineen. Paul ei milloinkaan ollut osoittautunut erittäin suosiolliseksi sukulaisiaan kohtaan, kun keskustelu oli kääntynyt heihin.
"Pahojako uutisia?" hän kysyi vilkkaasti.
"He tulevat noin viikon päiviksi Roomaan."
"Kärsimysviikoksi — olisihan minun pitänyt tietää se! Miss Copley", hän katsoi surkean näköisenä tyttöön, "tiedättehän miten itsepäinen nainen minun tätini on. Minun on nyt saatettava hänet joka ainoaan uskonnolliseen juhlaan, joita tuossa onnettomassa kaupungissa pannaan toimeen; hänen ei ole tapana jäädä pois ainoastakaan."
Marcia hymyili hiukan kuvalle; se oli sangen onnistunut.