Marcia jatkoi kävelyään Sybertin ja Dessartin kanssa pengermällä, kun taas hänen setänsä ja tätinsä seurustelivat Melvillen kanssa nauttien eteissalin mukavista istuimista. Sybert olisi oikeastaan mieluummin mennyt sinne, mutta hän sattui paraillaan väittelemään Dessartin kanssa vastatehdystä ja useiden mielestä häpeällisestä ehdotuksesta, että Rooman seitsemän kukkulaa tasoitettaisiin. Molemmat herrat kannattivat joka kohdassa vastakkaisia mielipiteitä ja heidän perustelutapansakin oli aivan vastakkainen. Dessart esiintyi kiihkeän kaunopuheisena valiten sanansa ja vertauskuvansa, kunnes pelkällä sanojen helinällä sai kuulijansa puolelleen, kun taas Sybert puolestaan muutamin sanoin hakkasi pois kulmakiven hänen rakennuksestaan. Tuo hänen torjumistapansa oli aina suunnattomasti harmittanut Marciaa. Hän selitti aina oman kantansa panematta mitään merkitystä vastustajansa kaunopuheisuuteen, ikäänkuin siitä ei kannattaisi pitemmältä väitellä. Pääsemättä tänäänkään yksimielisyyteen piano regolatoresta he jättivät keskustelun sikseen ja pysähtyen pengermän kaiteen luo, seisoivat siinä katsellen alas laaksoon.
Dessart tarkasteli maisemaa jännittyneenä huomaten nopeasti jokaisen vastakohdan ja värivivahduksen, hän huomasi vaihtelevan purppuravärin etäisyydessä, kapean kultakaistaleen siinä, missä tasanko ja taivas yhtyivät mereen. Rooman vaalean sumuharson peitossa ja Monte Soracten jyrkästi eroittuvat ääriviivat. Se oli täydellinen taulu kokoonpanonsa, perspektiivin ja väriyhtymien puolesta, mikään ei vetäisi sille vertoja. Hän huoahti tyytyväisenä.
"En minäkään" hän mumisi itsekseen, "voisi, ehdottaa tähän pienintäkään muutosta."
Sybertin synkät kasvot vetäytyivät hymyyn.
"Minäpä voisin ehdottaa koko joukon."
Nuori maalari tuijotti häneen moittien.
"Ah niin", hän myönsi, "voin kuvitella, minkä suuntaisia ne olisivat! Miss Copley", lisäsi hän kääntyen Marcian puoleen, "sallikaa minun kertoa teille, mitä näin eräänä päivänä Rooman Campagnalla. Se oli näky, joka olisi voinut tehdä kunnon ihmisen sairaaksi. Näin —" hän pysähtyi surkean näköisenä — "McCormickin leikkuu- ja sitomakoneen!"
Sybertiltä pääsi naurahdus.
"Iloitsen siitä suuresti; toivoisin vain, että niitä voisi nähdä useampiakin."
"Mies, mies! Te ette tiedä mitä puhutte!" huusi Paul. Hänen äänensä oli itkunsekainen. "McCormick leikkuukone, kuten sanoin, maalattu punaiseksi, keltaiseksi ja siniseksi — se mies, joka sen teki, olisi oikeutta myöten tuomittava itse juomaan maalinsa."