Sybert ei vähään aikaan vastannut tähystelyssään etäisyyteen puoleksi suljettujen silmäluomiensa alta. Hän muisteli ratsastusmatkaa, jonka hän oli tehnyt pari kolme päivää sitten. Hän oli ollut metsästysretkellä Campagnalla suurella maatilalla, joka kuului eräälle roomalaiselle ruhtinaalle, jonka ainoana harrastuksena maahan nähden oli kiskoa siitä niin paljon tuloja kuin mahdollista. He olivat pysähtyneet juottamaan hevosia muutamien olkimajojen luo, joissa tilan työväki asui, ja Sybert oli laskeutunut hevosensa selästä ja mennyt sisään puhuttelemaan työmiehiä. Siellä oli pimeätä ja kosteata, lattia oli likainen ja karkeatekoiset penkit reunustivat seiniä. Tuossa hökkelissä asui viisikymmentä ihmisolentoa yhteensullottuina, hengittäen raskasta, myrkyllistä ilmaa. He olivat joukoittain tulleet vuoristokodeistaan etsimään työtä ja olivat myyneet itsensä ruhtinaalle neljänkymmenen centin päiväpalkasta.
Hänen silmiensä eteen välähtivät heidän kalpeat, tylsistyneet kasvonsa syyttävine ilmeineen, ja hänen teki mieli kuvata sitä seuralaisilleen. Mutta huomatessaan, ettei kumpikaan noista kahdesta välittäisi siitä enempää kuin maatilan omistajakaan, hän vain huolettomasti kohautti olkapäitään.
"Kestää kyllä, ennenkuin se aika ehtii tulla", vastasi hän
Dessartille.
"Mutta te toivoisitte sen tulevan, eikö totta?" intti Marcia.
"Kyllä; ettekö te sitten?"
"En", nauroi tyttö. "En tosiaankaan toivoisi. Pidän talonpojista ehdottomasti enemmän sellaisina kuin ne nyt ovat. He ovat köyhinä paljon puoleensavetävämpiä, ja kun he sitäpaitsi ovat onnellisia, niin mielestäni meillä ei ole mitään syytä heitä häiritä."
Sybert katseli hetken liikkumatonna maahan; sitten hän kohotti päänsä kääntyen Marciaan päin. Hän silmäili häntä kiireestä kantapäähän, hänen hienon pukunsa jokaista yksityiskohtaa, tytön siinä huolettoman viehkeästi nojautuessa kaidetta vastaan, eikä hän yrittänytkään salata arvostelevan katseensa kylmää halveksumista. Marcia vastasi siihen ylpeän uhmaavasti; ei sanaakaan vaihdettu, mutta tämä oli selvä sodanjulistus.
VII Luku.
Roystonit lähestyivät Roomaa lyhyin päivämatkoin pitkin Rivieraa, ja kun heillä ei ollut oikein varmaa matkasuunnitelmaa, he saapuivat Roomaan ilmoittamatta tulostaan edeltäkäsin. Paul Dessart oli keskusteltuaan Marcian kanssa miettinyt tulevaisuuttaan ja päättänyt, tukahuttaen vastenmielisyytensä, täyttää velvollisuutensa sukulaisiansa kohtaan. Sillä tiellä hän arveli piankin saavansa palkan vaivoistaan.
Eräänä aurinkoisena aamuna huhtikuun alussa (hän oli laskenut ajan oikein: palmusunnuntai oli viikon kuluttua) pysähtyivät vaunut hänen asuntonsa edustalle, Mrs. Royston tyttärineen nousi niistä ja tingittyään hetken ajurin kanssa maksusta antoi tämän mennä menojaan. He soittivat ovikelloa ja odotellessaan sisäänpääsyä tutkivat epäilevän näköisinä ympäristöään. Katu oli kapea ja mutkikas, jollaisia oli paljon Corson ja joen välillä; siellä oli eri värien ja hajujen sekoitus, kirjavia pesuvaatteita liehumassa ikkunoissa, sieviä, pörrötukkaisia lapsia kultaisine korvarenkaineen inhoittavan ryysyisissä pukimissa ryömi kulkijoitten jaloissa. Itse rakennuksen kadunpuoleinen sivu oli valkeaksi rapattu ja paljas, varustettu vain lujasti suljetuilla ikkunoilla alakerrassa ja joillakin koristuskuvioilla neljännen kerroksen kohdalla, mikä todisti, että se oli aikoinaan ollut palatsi ja linnoitus.