Melville pidätti hetken hymyilyään. "Olkoon miten hyvänsä", hän huomautti, "en käsitä, miksi olet niin vastahakoinen palvelemaan hyvää asiaa — en usko, että sinä, enempää kuin me muutkaan haluat vallankumousta."
"Taivaan nimessä, en! Se ei hyödyttäisi mitään; hallituksella on armeija, jolla se tukahutettaisiin; vallankumoukselliset tuomittaisiin vain rangaistukseksi kaleeriorjuuteen ja poliisien sortovalta olisi pahempi kuin milloinkaan."
Hän kulki pari kertaa edestakaisin huoneessa, pysähtyi sitten kädet taskuissa ikkunan eteen tuijottaen synkkänä ulos. Melville poltti sikariaan, tarkastellen häntä hiukan levottomana. Useimmille Sybertin ystäville oli arvoitus, mitä hän oikein toimitti Roomassa — mitä yksityisiä tehtäviä hänellä oli suoritettavanaan. Melville ei ymmärtänyt häntä paremmin kuin muutkaan, lukuunottamatta Howard Copleya; mutta usein hänkin oli aivan ymmällä niistä kokemuksista, joita Sybertillä oli asioissa, jotka eivät pinnalta katsoen ensinkään koskeneet häntä. Sybert ei ollut mikään lörpöttelijä, päinvastoin häntä pidettiin tuppisuuna, ja senvuoksi hänen harrastuksiaan oli alettu innokkaasti pitää silmällä. Italiassa oleskelevat ulkomaalaiset arvelivat hänen tietävän maan valtiollisista asioista enemmän kuin itse pääministeri; ja lisäksi arveltiin hänen — liekö se sitten ollut totta vai ei — olevan ehkä liiaksikin perillä hallitusta vastustavista hämäristä virtauksista.
Erikoisesti tänä keväänä nuo virtaukset olivat tavattoman uhkaavia ja vaarallisen vuolaita. Nuori Italia oli hurjistellut ja tulokset alkoivat kypsyä. Tämä oli tuskan ja pettymyksen aikaa niille, jotka olivat nähneet maan urhoollisen kamppailun yhdistymisensä ja itsenäisyytensä puolesta kolmekymmentä vuotta sitten. Viktor Emmanuel, Cavour ja Garibaldi olivat poissa; isänmaanystävät olivat siirtyneet syrjään ja politikoitsijat olivat tulleet sijalle. Jo kauan oli keinottelu, epärehellisyys ja taidon puute, kiihkeä juonittelu ja rasittava verotus vallinnut ja saattanut maan sangen surkeaan tilaan. Ihmisten luottamusta olivat horjuttaneet lukuisat häpeälliset pankkiskandaalit, ja lisäksi se, että hallitusta johtivat aivan kykenemättömät miehet. Kuningaskunnan joka sopessa oli herättänyt tyytymättömyyttä Italian afrikkalaisen siirtokunnan onneton loppu, ja sydäntäsärkevä sotaretki kuningas Menelikiä ja hänen dervishejään vastaan, jolta tuhansittain rekryyttejä oli lähetetty haavoitettuina kotiin. Kaiken tämän surkeuden lisäksi oli tullut vehnäkato ja siitä johtuva kurjuus; ja samaan aikaan kohotettiin ulkomaisen vehnän hinta Amerikan markkinoilla kaksinkertaiseksi.
Sinä aikana papit muistuttivat talonpojille niitä vääryyksiä, joita kirkko oli kärsinyt; sosialistit levittivät lentokirjasia, joissa suorin sanoin paljastettiin alaston totuus; rahamiehet kieltäytyivät lainaamasta hallitukselle, ja italialaiset valtiomiehetkin alkoivat jo käydä vakaviksi.
Tilapäisistä matkailijoista tuntui maa ryysyissäänkin yhtä kauniilta ja huolettomalta kuin konsanaan. Kirkon portailla oli ehkä enemmän kerjäläisiä, jotka pyysivät leipäpalaa hiukan itsepintaisemmin kuin ennen; mutta ihmiset, joilla oli mielessä vain Italian taidekokoelmat ja rauniot ja puodit, eivät huomanneet tätäkään muutosta. Mutta ne, jotka ymmärsivät asian, jotka huolehtivat kansan tulevaisuudesta ja näkivät miten pinnan alla kiehui ja kuohui, heidät valtasi pelko ja epäilys. Laurence Sybert kuului niihin, jotka sekä käsittivät asian että välittivät siitä. Hän näki ehkä paremminkin kuin italialaiset itse, mihin suuntaan maan kohtalo oli kulkemassa. Hän katseli asiain kehittymistä syrjästä ja etäämpää, ollen puolueettomampi kuin ne, jotka itse kulkivat virran mukana. Mutta vaikkakin hän oli oikeastaan syrjässä — hän kun oli Amerikan kansalainen — hän oli kuitenkin tunteittensa puolesta sydämestään ja sielustaan yhtä italialaisten kanssa.
Pääkonsuli katseli vielä hetken nuorempaa miestä, joka seisoi selin, mutta jonka olennosta kuitenkin saattoi huomata hermostumista, itsepäisyyttä ja jotakin vielä voimakkaampaa, joka ilmeni hänen leveissä hartioissaan — sitten hän nousi ja lähestyi ikkunaa.
"Katsohan, Sybert", hän sanoi suoraan tapaansa, "minä olen ystäväsi, enkä tahdo nähdä sinun tekevän mitään tyhmää. Tiedän kyllä kantasi ja jos me muutkin voisimme nähdä asian yhtä selvästi, on mahdollista, että olisimme samaa mieltä kanssasi. Mutta se ei muuttaisi asiaa; emmehän voi tehdä mitään, samoinkuin et sinäkään. Sinun täytyy ajatella omaa asemaasi — olethan Amerikan lähetystön sihteeri ja lähettilään veljenpoika. Oikeastaan ei olisi sopivaa osoittaa liiaksi mielenkiintoa hallituksen vihollisia kohtaan. Sanot itse, ettet toivo vallankumousta. Siksi on velvollisuutesi, lain ja järjestyksen suosijana, tehdä voitavasi sen ehkäisemiseksi".
"Oh, tahdon tehdä kaiken minkä voin, huojentaakseni kärsimyksiä ja rauhoittaakseni ihmisiä; mutta kun mennään niin pitkälle, että täytyy ruveta vakoilemaan ja toimittaa noita kurjia raukkoja kahdenkymmenen vuoden ajaksi vankeuteen siitä syystä, että ovat huutaneet, 'Alas savoijilaiset!' Minä kieltäydyn."
Melville kohautti olkapäitään. "Siitä saavat salapoliisit pitää huolta; he kykenevät siihen."