"Sabine-vuoristo on täynnä rosvoja", hän selitti. "Minun mielestäni tarvitsette saattajan."
"Miten hassua, Mr. Sybert! Tiedän miten varattu teidän aikanne on" (tämä oli tarkoitettu ivaksi, mutta kun se sattui olemaan totta, ei Sybert sitä siksi huomannut), "enkä tahdo, että tulette kanssani."
Sybert nauroi. "Sitä en epäile, Miss Marcia; mutta siitä huolimatta tulen. Olen pahoillani, mutta teidän täytyy lähteä minun kanssani."
"Toivoisin kernaimmin, että te ette tekisi sitä", hän vastasi; "mutta menetelkää kuten haluatte."
"Kiitos kutsusta", hymyili Sybert. "On vielä puolitoista tuntia junan lähtöön — ehditte vielä tulla lähetystöön juomaan kupillisen teetä."
"Kiitos kutsusta, mutta luulen, että jään tänne. En halua myöhästyä toisesta junasta, enkä tiedä mihin panisin koiran."
"No niin, jos voitte jäädä hetkeksi yksin, lähden minä puolestani, esitän asiani päällikölleni ja voin sitten hyvällä omallatunnolla ottaa loman. Minun on neuvoteltava eräästä asiasta setänne kanssa, ja lähden erittäin mielelläni huvilalle." Hän kohotti hattuaan jotenkin ystävällisesti kumartaen ja lähti.
Palatessaan tunnin kuluttua tapasi hän Marcian ruokkimassa koiraa makkaralla, ympärillään joukko kantajia, joista muudan oli tuonut hänelle lihan.
"Oi hyvä ystävä!" huudahti tyttö. "Toivoin, että Marcellus olisi ehtinyt lopettaa ateriansa, ennenkuin te tulitte takaisin. Mutta ettehän niin kovasti välitä tavoista kuin kreivitär", hän lisäsi, "ja ettehän pane pahaksenne, vaikka syötän koiria asemalla?"
"Eläin parka taisi olla nälkäinen."