"Nälkäinen! Minulla oli kokonainen kilo makkaraa, ja olisittepa nähnyt, miten se katosi."
"Nuo kantajamiehet näyttävät siltä kuin he mielellään ottaisivat osaa ateriaan."
"Ihmisparat, ne näyttävät nälkäisiltä", Marcia veti esiin kukkaronsa ja antoi heille uran kullekin. "Koska minulla ei ollut matkatavaroita teidän kannettavaksenne ja koska pidätte minun koirastani", selitti hän italiankielellä. "Älkää kertoko setä Howardille", hän lisäsi englanniksi. "En usko,että yksi liira voi tehdä heitä köyhäinhoitolaisiksi."
"Tuskinpa he juuri voisivat tulla vaivaisemmiksi kuin nyt ovat", myönsi hän.
"Te ette siis kannata setä Howardin armeliaisuusaatteita?" kysyi
Marcia tunnustellen.
"Oh, en täydelleen; mutta älkäämme väitelkö siitä. — Ehkä on parasta", hän ehdotti, "että lähdemme ulos ja etsimme itsellemme tyhjän vaunuosaston, niin kauan kuin junailijat eivät huomaa. Pelkään, että he eivät sallisi Marcelluksen — sekö sen nimi oli? — tulla ensimmäisen luokan vaunuun."
"Sen nimi on Marcellus senvuoksi, että löysin sen teatterin luota."
"Ah, toivottavasti siitä tulee yhtä lumoava kuin kaimansa. Tule,
Marcellus; meidän on aika lähteä."
Hän nosti koiran niskasta ja niin lähdettiin asemasillalle ja ryhdyttiin etsimään tyhjää vaunua. Niitä olikin paljon; matkustajia oli vähän ja ensimmäistä luokkaa käytetään Italiassa harvoin. Auttaessaan Marciaa vaunuun Sybert huomasi ilokseen Tarquinion, "Italian kansan ravintolan" omistajan kiiruhtavan kolmannen luokan osastoon vilkuillen arasti ympärilleen, ikäänkuin epäilisi joka nurkkaa salapoliisin väijytyspaikaksi. Varoitus oli ilmeisesti langennut hyvään maahan, ja mies parka pakeni henkensä edestä kaikkitietävän pääministerin ilkeitä vehkeitä.
"Sallitteko, että hetkeksi menen puhuttelemaan erästä tuttavaani?" lausui Sybert hankittuaan Marcialle paikan; ja odottamatta vastausta hän palasi takaisin asemasillalle.