Marcia oli nähnyt nuoren italialaisen, joka kantoi raskasta peitteeseen käärittyä myttyä, katsovan heihin tuntevasti ohikulkiessaan; ja nähdessään Sybertin astuvan kolmannen luokan vaunuun, oli Marcia varma siitä, että se tuttava, jota Sybert etsi, oli juuri tuo italialainen. Hän nojautui taaksepäin rypistäen hämmästyneenä otsaansa. Miksi Sybertillä oli niin paljon omituisia ystäviä niin monissa omituisissa paikoissa, ja miksi piti hänen kokonaan vaieta niistä?
X Luku.
Sybert palasi pian ja istuutui vastapäätä Marciaa; junailija sulki oven, ja juna alkoi hiljalleen puhkia Campagnalle. Molemmat olivat omissa ajatuksissaan, ja kun ei kumpaakaan huvittanut puhua toiselle, ja molemmat sen tiesivät, he eivät ryhtyneet minkäänlaiseen keskusteluun.
Marcian kiihtynyt mieliala oli asettunut, ja hän nojautui eteenpäin pää käden varassa miettiväisenä katsellen pehmeätä, roomalaista hämärää, joka laskeutui Campagnalle. Mutta itse asiassa hän näki kaupungin ulkopuolella olevan Pyhän Paavalin päivänpaisteisen luostarin ja Paul Dessartin kasvot, kun hän puhui hänelle. Rakastiko hän tosiaan Paulia, vai oliko oikea rakkauden esine Italia, sitä hän kysyi itseltään? Hän ei tietänyt eikä hän tahtonut sitä ajatella. Oli niin paljon mukavampaa antaa asiain itse kehittyä ja niin vaikeata ruveta tekemään päätöksiä. Kaikki oli tähän asti ollut niin huoletonta, miksi täytyisi tämä kysymys nyt jo ratkaista? Hän ei tahtonut vielä pitkiin, pitkiin aikoihin päättää sitä. Suostuisiko Paul odottamaan, — odottamaan epämääräistä tulevaisuutta, joka ehkä loppujen lopuksi ei koskaan tulisikaan? Kärsivällisyys ei kuulunut Paulin ominaisuuksiin. Jos hän kieltäytyisi odottamasta, jos hän itsepintaisesti vaatisi vastausta nyt heti — voisiko Marcia hyljätä hänet? Ei; aivan varmaan hän ei voisi. Hän muisteli häntä mielessään sellaisena kuin hän oli ollut seisoessaan lämpimän auringonpaisteen keskellä, luostarin pylvään varjossa, hän muisti hänen nauravat, poikamaiset kasvonsa, jotka sillä hetkellä olivat vakavat, hänen jännittyneet, rukoilevat silmänsä luotuina häneen ja sanat, jotka tuntuivat epäröiviltä ja änkyttäviltä. Paul oli hänestä sangen miellyttävä ja puoleensavetävä; ja kuitenkin Marcia huokasi. Varsinainen elämä oli vielä hänen edessään. Maailma oli hänelle uusi ja vaihteleva ja vastaisine kokemuksineen houkutteleva. Hänellä oli paljon nähtävää ja tehtävää ja hän halusi olla vapaa.
Lyhyt etelän hämärä oli pian ohi, ja täysikuu nousi pilvettömälle, syvänsiniselle taivaalle. Loistava valovirta tunkeutui hämärään vaununosastoon, ja ulkona oli melkein häikäisevän kirkasta. Marcia nojautui ikkunaan katsellen ohivierivää tasankoa. Aqua Felicen korkeat holvikaaret erottuivat varjokuvien tavoin taivasta vasten, ja etäällä leikkasi näköpiiriä Sabine-vuorten epäselvät ääriviivat. Silloin tällöin kuljettiin yksinäisten maatalojen ohi, joita oli rakennettu yhteen ryhmään kuumetaudilta suojaavien eucalyptuspuiden varjoon, mutta enimmäkseen oli maisema karu ja autio, ja siinä voi tuskin havaita jälkeäkään elävästä, toimivasta ihmisälystä. Via Appialla näkyi vanhojen latinalaisten hautojen ääriviivoja ja kerran vilahtivat ohitse keskiaikaisen vahtitornin rappeutuneet jäännökset. Kuva oli kauneudessaan melkein liian täydellinen; se oli kuin maalattu, etäinen tausta näyttämölaitteineen: näky oli miltei epätodellinen ja kuitenkin vanhimpia maailmassa, ohitse vierivä Campagna vesijohtolaitteineen, Rooma taustana ja Sabine-vuoristo edessä. Niin oli ollut jo vuosisatoja; tuhannet ihmiset olivat siellä eläneet elämänsä. Siinä oli sen tenho. Kuva ei ollut eloton, vaan syvästi inhimillinen. Kun Marcia katseli yli tasangon, joka oli niin surullisen ihana autiudessaan, tunsi hän äkkiä rinnassaan tunteiden vyöryn, hän tunsi mieletöntä rakkautta Italiaa kohtaan, samaa, joka on vallannut niin monet ulkomaalaiset Lethen vesien varsilla. Hän ymmärsi nyt Paulin tunteet. Italia! Italia! Hänkin rakasti sitä.
Hän huoahti hiljaa itsekseen, ja hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä. Mutta hän hillitsi itsensä nopeasti ja painautui takaisin nurkkaansa katsahtaen vastapäätä istuvaan toveriinsa nähdäkseen tarkasteliko tämä häntä. Hän ei katsonut sinne päin. Hän istui suorana, katsellen ulos Campagnalle silmäluomet puoleksi suljettuina. Hän oli työntänyt toisen kätensä syvälle taskuun ja toinen lepäsi rauhoittaen koiran pään päällä. Marcia huomasi hämmästyksekseen, että samalla kuin Sybert näytti niin rauhalliselta, hän ojenteli hermostuneesti sormiaan. Hän katsahti taas matkatoverinsa kasvoihin. Hän katseli maisemaa edessään yhtä tunteettomasti kuin valkoista muuria; mutta hänen silmänsä näyttivät tavallista syvämietteisemmiltä ja varjot niiden alla tummemmilta. Melkein huomaamattaan Marcia alkoi tarkastella hänen kasvojaan ihmetellen mielessään, mitä tuon katseen takana piili; mitä hän mahtoi ajatella?
Äkkiä Sybert katsahti ylös ja huomasi Marcian tutkivan katseen.
"Anteeksi, en kuullut", hän lausui.
"En minä mitään sanonut."
"Näytitte siltä kuin olisitte puhutellut minua", hän sanoi naurahtaen ja kääntyi pois valosta. Ja nyt oli Marcialla epämieluinen tunne, että Sybert tarkasteli häntä kulmiensa alta. Hän kääntyi taas ikkunaan päin koettaen keskittää huomionsa vaihtelevaan maisemaan, mutta häntä vaivasi matkatoverinsa äänettömyys. Sybertin kasvot olivat varjossa, eikä Marcia saattanut erottaa olivatko hänen silmänsä auki vai kiinni. Hän koetti ajatella jotain puheenainetta, mutta ei keksinyt mitään sopivaa. Hän tunsi syvää helpotusta, kun juna vihdoin pysähtyi Palestrinan asemalle.