Hetken odotuksen jälkeen asemamies sai hankituksi heille vaunut ja jotenkin virkeän näköisen hevosen. Kun Sybert auttoi Marcian vaunuihin, kysyi hän, sallisiko Marcia erään köyhän miehen, jolla oli kannettavaan suuri mytty, istua ajajan vieressä etuistuimella.
"Emme tapaa ketään näin myöhään illalla", hän lisäsi. "Hän on matkalla Castel Vivalantiin, ja sinne on pitkä matka."
"Hän saa mielellään ajaa", vastasi Marcia. "Minusta on aivan sama, tapaammeko ketään vai emme."
"Oi, suokaa anteeksi", lausui Sybert hymyillen. "En tarkoittanut mitään pahaa. Jotkut naiset välittäisivät siitä, kuten tiedätte. Tarquinio", huusi hän, kun italialainen vaatemyttyineen vilahti heidän ohitsensa. "Signorina pyytää teitä hevoseen, kun meillä on sama matka."
Tarquinio kiitti signorinaa italialaisen kohteliaisuudella, nosti myttynsä vaunuihin ja kiipesi itse perästä. Marcellus asettautui mukavasti vaunujen pohjalle, ja päästäen tyytyväisen koiran huokaisun, vaipui rauhalliseen uneen. Matka kulki läpi kuutamoisten oliivikujien ja viinitarhojen, ja raunioiden ja kodikkaiden maalaistalojen päiväsaikaan selvästi erottuvat yksityiskohdat sulautuivat nyt romanttiseksi kauneudeksi. Takana näkyi Alban vuoriston ääriviivat, ja kuun säteet valaisivat kahta pientä, valkomuurista kylää rinteellä; edessäpäin kohosi autiompi Sabine-vuoristo, jonka huiput nousivat toinen toisensa vieressä taivasta kohti. Ajomatka sujui meikein ääneti. Aluksi Sybert tuntien olevansa epäkohteliaan vaitelias yritti jonkun kerran ryhtyä keskusteluun, jonka jälkeen hän taas keventynein mielin asetti käsivartensa ristiin vaipuen omiin ajatuksiinsa. Marciallakin oli mietteensä ja tuoksuvan kuutamoillan romantillisuus antoi niille määrätyn suunnan. Jos Paul olisi nyt ollut uudistamassa pyyntönsä, olisi Italia vaikuttanut asiaan. Mutta Paul oli sinä päivänä tehnyt pienen erehdyksen — hän oli noudattanut Marcian käskyä ja jättänyt hänet yksikseen — ja pienimmälläkin erehdyksellä voi usein olla laajakantoiset seuraukset.
Kerran Sybert muutti asentoaan ja hänen kätensä kosketti sattumalta Marcian kättä, joka lepäsi istuimella heidän välissään. "Suokaa anteeksi", hän mumisi ristien uudelleen käsivartensa. Marcia katsahti häneen nopeasti. Kosketus oli vaikuttanut häneen sähköiskun tavoin. Mikä hän oikein oli miehiään? Hänellä näytti olevan hehkuva sielu, ja Marcia oli aina pitänyt häntä velttona ja välinpitämättömänä. Hän katsoi matkakumppaniinsa silmät selällään; hän ei ollut milloinkaan nähnyt Sybertiä tuollaisena. Hänen mieleensä johtui rauhallisennäköinen tulivuori, joka jonakin päivänä äkkiä voimakkaasti purkautuisi. Marcia alkoi taas vuorostaan salaa tutkia hänen kasvojaan. Sybertin luonteenlaatu oli hyvin omituinen; siinä ilmeni suuria vastakohtia. Oliko se hyvä vai huono, yksinkertainenko vai monimutkainen? Siihen ei Marcia saanut vastausta. Hän mietti kaikkea, mitä tiesi hänestä, kaikkea kuulemaansa — mutta ei vain päässyt selville; toinen paha ominaisuus aina pyyhki pois toisen. Marcia tunsi hänet seuraihmisenä, hän oli sinä sangen huomattu henkilö, mutta mikä hän oli muuten? Mitä teki hän vapaahetkinään? Esimerkiksi tänä iltapäivänä. Miksi hän oli kuin kotonaan Marcellus-teatterin luona? Se oli kaukana lähetystöstä. Entä kuka sitten oli tuo mies etuistuimella? Hän keskeytti äkkiä vaitiolon kysyen sitä. Sybert hätkähti ikäänkuin olisi unohtanut hänen läsnäolonsa.
Marcia toisti kysymyksensä: "Onko tuo mies tuolla etuistuimella
Tarquinio Paterno, joka pitää pientä ravintolaa Roomassa?"
"On", vastasi Sybert luoden hiukan hämmästyneen katseen häneen.
"Mitenkä tiedätte hänen nimensä?"
"Oh, minä vain arvasin. Tunnen Domenico Paternon, Castel Vivalantin leipurimestarin ja hän puhui minulle pojastaan Tarquiniosta. Sehän ei ole erittäin tavallinen nimi, niin että kun te kerroitte tämän miehen tulevan samaan kylään, ja kun kuulin teidän nimittävän häntä Tarquinioksi, ajattelin — mutta miksi te hämmästytte?" kysäisi hän äkkiä. "Onko hän jossain muussa suhteessa merkillinen?"
"Teillä näyttää olevan hänen perhesuhteensa tarkasti selvillä", lausui Sybert hymähtäen.