Kun he saapuivat matalalle ovelle, josta ääni oli lähtenyt, oli parkuna vaiennut hysteeriseksi nyyhkytykseksi. He tunkeutuivat huoneeseen, johon pääsi suoraan kadulta, ja pysähtyivät siihen. Sisällä oli niin pimeätä, että hetkeen ei voinut mitään nähdä. Huonetta valaisi vain lekottava öljylamppu madonnan kuvan edessä. Mutta kun silmät tottuivat pimeään, he erottivat vankkarakenteisen talonpoikaisnaisen kädessään ryhmysauva, jollaisia paimenet Campagnalla käyttävät. Jonkun aikaa he luulivat että hän oli ainoa ihminen siellä, kunnes hiljainen nyyhkinä ilmaisi etäisimpään nurkkaan kyyristyneen lapsen.
"Mitä te tahdotte?" kysyi vaimo luoden uhkaavan katseen sisääntulijoihin.
"Löittekö lasta tuolla sauvalla?" Sybert kysyi.
"Lyön lasta millä haluan", vastasi vaimo. "Hän on laiska tyhjäntoimittaja ja varasti keittoa."
Marcia veti pienen pahaisen nurkastaan, jossa se nyyhkytti herkeämättä voiden vaivoin hengittää. Hänen kyyneleensä virtasivat niin vuolaasti, ettei hän voinut lopettaa, vaan tarrautui kouristuksen tavoin Marciaan, käsittäen, että jonkunlainen vapauttaja oli saapuvilla. Hän käänsi lapsen valoon päin ja huomasi leveän, punaisen jäljen hänen poskellaan, johon yksi isku oli sattunut.
"Tämä on häpeämätöntä! Tuo nainen pitäisi vangita!" lausui Marcia raivoissaan.
Sybert otti lampun seinältä ja kumartui katsomaan lasta.
"Voi pikku pahaista! Näyttää siltä, kuin se tarvitsisi keittoa", hän mutisi.
Vaimo alkoi taas kimeällä äänellä huutaa, että poika oli yksitoistavuotias, eikä ikinä tuonut kotiin soldon puolikastakaan. Hän itse raatoi yöt päivät hankkiakseen hänelle ravintoa ja hänellä oli sitäpaitsi kylliksi omia lapsia ruokittavinaan.
"Kenen lapsi tämä on?" Sybert kysyi.