"Se oli miehelläni", vastasi vaimo; "ja mies on kuollut ja nyt minulla on toinen. Poika on tiellä. Ei voi vaatia, että minä kärsisin häntä loppumattomiin. Hänen on jo aika ansaita itse itselleen jotakin."
Marcia istuutui matalalle tuolille ja veti pojan luokseen.
"Mitä me tekisimme?" hän kysyi katsellen avuttomana Sybertiin. "En tahtoisi jättää häntä tänne. Vaimo pieksee yksinkertaisesti hänet kuoliaaksi, niin pian kuin olemme kääntäneet selkämme."
"Minä uskon sen", myönsi Sybert. "Voin tietysti uhata häntä poliisilla, mutta en luule, että se paljonkaan hyödyttää." Hän mietti mielessään, että Marcian sopisi paremmin ottaa kasvatikseen poika kuin koiranpenikka, mutta hän ei viitsinyt pukea ajatustaan sanoiksi.
"Minäpä tiedän!" huudahti tyttö ikäänkuin vastaukseksi hänen äänettömään ehdotukseensa; "otan hänet kotiin juoksupojaksi. Häntä voi hyvin käyttää täällä. Olkaa hyvä ja kertokaa vaimolle, että aion pitää pojasta huolta, ja selvittäkää hänelle, ettei poika enää kuulu hänelle."
"Mitähän Mrs. Copley pitää siitä, että hän tulee huvilalle?" kysyi
Sybert epäilevästi. "On tuskin oikein —"
"Mitä vielä. Ei hän pidä väliä, jos minä vain olen itsepintainen — ja aion olla. Olkaa ystävällinen ja puhukaa vaimolle."
Sybert lausui vaimolle jokseenkin lyhyesti, ettei hänen tarvitsisi enää kauempaa kustantaa pojan elatusta, signorina tahtoi ottaa hänet kotiinsa juoksupojaksi.
Tämän kuullessaan muutti vaimo heti käytöstapansa, ja kieltäytyi luovuttamasta häntä. Koska hän oli hoitanut lasta hänen pienenä ollessaan, niin nyt oli pojan aika ruveta maksamaan takaisin velkaa, kun hän itse alkoi vanheta.
Sybert selitti tarkasti, että hän nyt oli menettänyt kaiken oikeutensa lapseen, ja siinä tapauksessa, että hän vähänkin vastustelisi, Sybert kertoisi heti poliiseille, jotka, kuten hän lisäsi, olivat hänen parhaimpia ystäviään. Muitta mutkitta hän otti pojan syliinsä, ja he lähtivät talosta vaimon jäädessä vihoissaan toivottamaan, että halvaus kohtaisi heitä ja heidän jälkeläisiään.