Gervasio nyökkäsi, tuntien liian suurta kunnioitusta voidakseen puhua. Sitten hän kuiskasi: "Saanko nähdä pienen principinon?"
"Pienen principinon? Ketä hän tarkoittaa?" kysyi Marcia.
"Pienen keltatukkaisen principinon", Gervasio kertasi.
"Geraldin!" Sybert nauroi. "Puhdasverinen amerikkalainen sopii hyvin principinoksi. Ah — ja tuolla on sitten itse Ruhtinas", hän lisäsi, kun vaunut vierivät hiekkakäytävälle rakennuksen eteen ja Copley astui eteissalista katsomaan ketä oli tulossa.
"Halloo! Sinäkö Sybert?" hän huudahti ihmeissään. "Ja Marcia! Luulin sinun päättäneen jäädä kaupunkiin — mitä hittoa olette tuoneet mukananne?"
"Pojan ja koiran, oi Ruhtinas", lausui Sybert nostaessaan Gervasion maahan. "Koirasta saa Miss Marcia kantaa syyn yksinään, minä otan kyllä puolet häpeästä pojan tähden."
Gervasio ja Marcellus vietiin eteissaliin, ja olisi vaikeata sanoa, kumpi niistä oli enemmän peloissaan. Marcellus painautui vinkuen tuolin alle ja Gervasio katseli sen jälkeen, ikäänkuin olisi aikonut tehdä samoin. Melun kuullessaan ilmestyi Mrs. Copley salista, ja nyt seurasi sekaisin kysymyksiä ja selittelyjä. Sillä aikaa istui Gervasio hyvin suorana ja hyvin peloissaan suuressa, hienossa nojatuolissa, jonne Sybert oli hänet asettanut.
"Arvelimme, että häntä saattaisi hyvin käyttää juoksupoikana", lausui
Sybert, kun oli kerrottu pojan osaksi tullut huono kohtelu.
"Lapsi parka!" Mrs. Copley lausui. "Kyllä löydämme hänelle jotain tehtävää. Hän on pieni, mutta näyttää viisaalta. Olen aina aikonut ottaa pienen hovipojan — tai voisimmehan pukea hänet Geraldin ponirattaiden kuskiksi."
"Ei, täti Katherine", vastusti Marcia. "En tahtoisi, että hänet puetaan livreepukuun. Minusta on väärin tehdä hänestä palvelijaa, ennenkuin hän on kyllin vanha valitakseen itse elämänuransa."