Tällainen oli Gervasion ensi esiintyminen huvilassa. Ensimmäisinä viikkoina hän pääasiallisesti vain söi, kunnes vähitellen tuli yhtä punaposkiseksi kuin Gerald. Alkuaikoina hänen täytyi olla keittiössä, jossa Francois syötti hänelle keittoa ja makaronia niin että hän oli haljeta. Mutta opittuaan kaikella kunnialla käyttämään veistä ja haarukkaa hän pääsi lastenkamariin aterioimaan yhdessä Geraldin kanssa Grantonin ankaran valvonnan alaisena.
Kuinka olikaan, Gervasiosta tuli hyvä apu talouteen. Hän oli hyväluontoinen, auttavainen ja aivan säälittävän kiitollinen pienimmästäkin ystävällisyydenosoituksesta. Hänestä tuli Geraldin uskollinen seuralainen, joka sokeasti totteli hänen käskyjään, vastustaen niitä vain silloin, kun ne kävivät hänelle ylivoimaisiksi. Hän oppi nopeasti ja ennen pitkää hän jo soperteli italian ja englanninkielen sekoitusta omistaen yhtä laajan sanavaraston kuin Gerald itse.
Viikko, joka seurasi Gervasion saapumista, kului huvilassa verrattain rauhallisesti, vain eräs, jotenkin järkyttävä pieni vastoinkäyminen oli vähällä häiritä yksitoikkoisuutta.
Pojalle oli luvattu palkinnoksi makeata suklaata, niin pian kuin hän oppisi iloisen näköisenä pitämään sukkia ja kenkiä, hän piti näet sukkia ja kenkiä sietämättömänä sivistämiskeinona. Mutta kun palkinnon saannin aika saapui, huomasi Marcia, ettei talossa ollut ensinkään suklaata, ja jottei tuottaisi pettymystä pojalle, hän määräsi valjastettavaksi Geraldin ponyhevosen, otti mukaansa molemmat pojat sekä renkipojan, ja lähti ajamaan Castel Vivalantiin leipurille. Jos hän olisi pysähtynyt ajattelemaan, olisi hän kyllä huomannut, ettei ollut viisasta lähteä Gervasion kanssa keskellä päivää Castel Vivalantiin. Mutta Copley'en luonteenomaisena piirteenä oli se, että he ajattelivat vasta jälkeenpäin. Kun Gervasio Delano nähtiin uusissa vaatteissa ja kasvot pestyinä principinon vieressä vaunuissa, sai se aikaan hirveän metelin hänen entisten leikkitoveriensa keskuudessa. He piirittivät vaunut, ja Marcian oli pakko jakaa monet kouralliset kuparilantteja, ennenkuin hän pääsi erkanemaan seuralaisistaan.
Kun hän vihdoin naurussa suin irtaantui joukosta ja ajoi ulos kaupungin portista, astui muuan mies esiin muurin nurkkauksesta ja viittasi häntä seisahtumaan. Marcian mieleen välähti hänen tätinsä kohtaus camorristin kanssa, mutta sitten hän hymyili muistaessaan, että oli kirkas päivä ja oltiin aivan kaupungin luona. Hän seisautti ponynsa ja kysyi, mitä mies halusi. Hän sanoi olevansa Gervasion isäpuoli. He olivat köyhiä työläisiä, heillä ei ollut ruokaa kylliksi, mutta he tunsivat olonsa yksinäisiksi ilman poikaa ja halusivat saada hänet takaisin kotiin. Eivät edes amerikkalaiset ruhtinaatkaan saaneet viedä köyhien ihmisten lapsia kysymättä lupaa. Ja lopuksi hän vihjaili siihen suuntaan, että jos Marcia maksaisi kyllin suuren summan, suostuisi hän kyllä luovuttamaan pojan.
Marcia ei ymmärtänyt kaikkea, mitä hän puhui, mutta kun Gervasio alkoi itkeä ja tarrautui molemmin käsin lujasti kiinni istuimeen ilmeisesti aikoen vastustaa kaikkia yrityksiä viedä häntä pois, käsitti Marcia miehen tarkoituksen ja vastasi kutsuvansa poliisin paikalle. Mutta mies piti nähtävästi itseänsä tilanteen herrana ja arveli Marcian mieluummin maksavan rahat kuin menettävän pojan. Uhkaavan näköisenä hän kurotti kätensä ja tarttui lujasti Gervasion käsivarteen. Gervasio parkaisi, ja ajattelematta pitemmältä seurauksia, Marcia sivalsi miestä tuimasti piiskallaan ja antoi samassa ponyn lähteä täyttä laukkaa eteenpäin. He kiitivät alas kivistä tietä huimaavaa vauhtia vaarallisista käänteistä, ja mies jäi laskettelemaan kirouksiaan kukkulan huipulta.
He saapuivat huvilaan vielä vapisten jännityksestä seikkailunsa jälkeen, joka aiheutti Mrs. Copleylle suurta levottomuutta. Mutta kun Marcia samana iltana tervehti setäänsä kertomalla hänelle koko jutun, selitti hän, että tyttö oli menetellyt aivan oikein; ja odottamatta päivällistä, nousi setä hevosensa selkään ja ratsasti täyttä ravia takaisin Castel Vivalantiin pienen majan ovelle, jonka sisäpuolella miespaha istui viininsä ääressä kiroten amerikkalaisia. Hän lausui nyt asiaan innostuneen todistajajoukon läsnäollessa hänelle, ettei Gervasio ollut hänen poikansa; ja koska hän ei voinut kohdella lasta säädyllisesti, hän oli kadottanut kaiken määräämisvaltansa siihen; ja jos hän vast'edes yrittäisi rosvojen tavoin vaatia itselleen maantieveroa, hän saisi maksaa sen vankeudella. Näin sanoen hän pyöräytti hevosensa ympäri ja lähti pystyssä päin kaupungista. Jos jotakin tarvittiin vakiinnuttamaan Gervasion asemaa Mr. Copleyn perheessä, niin oli ainakin tämä tapaus omiaan sen tekemään.
Tämän seikkailun seurauksena oli, että Marcia jonkun aikaa vältti Castel Vivalantia ja ulotti retkeilynsä toisiin suuntiin. Hän tuli maaseudulla pian yleisesti tunnetuksi ratsastaessaan kiiltävänruskealla raudikollaan, joka oli syntynyt ja kasvatettu Kentuckyssä; häntä seurasi aina suuren kömpelön hevosen selässä renkipoika, jonka aina tuli kunnioittavasti seisoa takana, kun neiti pysähtyi. Milloin vain hän keksi jonkun syyn, hän poikkesi talonpoikaiskoteihin ja nauroi iloissaan heidän kanssaan omalle kummalliselle kielitaidolleen. Hänen ystävällisyytensä johtui aluksi uteliaisuudesta. Heidän sukkelat selityksensä ja lapselliset kysymyksensä Amerikan oloista olivat ainaisena mielenkiinnon aiheena; mutta jonkun ajan kuluttua, kun Marcia oppi heitä paremmin ymmärtämään, hän alkoi pitää heistä heidän hyvien luonteenominaisuuksiensa vuoksi. Kun hän katseli heidän synkkiä, ahtaita huoneitaan, joissa tuskin oli muuta sisustusta kuin jokunen kuparikattila, pata ja korea madonnankuva, kun hän näki miten köyhä ja vaivalloinen heidän elämänsä oli ja miten uljaasti he sen kuitenkin kestivät, silloin vaihtui mielenkiinto kunnioitukseksi. Heidän altis myötämielisyytensä ja lämmittävä ystävällisyytensä herättivät Marciassa vastakaikua, ja eipä aikaakaan, kun hän jo oli löytänyt sen lumoavan rakastettavuuden, joka italialaisessa talonpojassa piilee.
Hän tutki ratsastusretkillään monet pienet vuoristokylät, jotka sijaitsivat korkealla Sabine-vuoriston karuilla rinteillä, ja yhä maksoivat läänitysveronsa jollekin roomalaiselle ruhtinaalle, aivan kuin tuhat vuotta sitten. Ne olivat alhaalta katsottuina sangen viehkeän näköisiä, nuo harmaakivikyläset, jotka siellä täällä ikäänkuin kasvoivat kovasta kalliosta; mutta kun Marcia oli kiivennyt jyrkkää, mutkittelevaa polkua, ja pilkistänyt sisään, hän sai nähdä miten mahdottoman kurjia ja vaivaisia ne itse asiassa olivat. Hän alkoi vähitellen nähdä, mitä ensi silmäyksellä viehättävän näköisen maiseman takana saattoi piillä.
Elämä kulki näinä aikoina tasaista latuaan Villa Vivalantissa, mutta samaa ei voinut sanoa muuhun Italiaan nähden. Joka päivä saapui tuoreita viestejä kapinoista, joita raivosi etelämaakunnissa, ja pohjoiseen kiiruhtavat matkustajat tiesivät kertoa, että joka-ainoassa kaupungissa vallitsi sotatila. Huolimatta rauhoittavista sanomalehtiartikkeleista, jotka kirjoitettiin poliisin silmälläpidon alaisena, huomasi jokainen, että lähestyttiin nopeasti jonkunlaista käännekohtaa. Rooman likimmässä ympäristössä ei oltu kovinkaan levottomia, sillä pääkaupungissa oli riittävästi sotamiehiä, joten ei tarvinnut pelätä mitään vaaraa roskaväen taholta. Koko asiaa, jos mitään, pidettiin tervetulleena vaihteluna paasto-ajan yksitoikkoisuuteen, ja lähetystössä ja suurissa hotelleissa, joihin ulkomaalaiset kokoontuivat, vallitsi miellyttävän kiihoittunut mieliala.