Lausuttiin jos jonkinlaisia ristiriitaisia arveluja. Jotkut pudistelivat tietäväisesti päätään ja arvelivat, että heidän mielestään asia oli paljon vakavampi, kuin pinnalta katsoen näytti. Ei olisi ensinkään ihme jos Ranskan kommuunin aikaiset tapaukset uusiutuisivat; ja salavihkaa he vielä ilmaisivat olevansa erittäin halukkaita jäämään paikoilleen nähdäkseen koko pilanäytelmän, joka nyt kerta kaikkiaan näytti olevan tulossa.
Useat vakuuttivat, ettei viljan hinta mitenkään ollut vaikuttanut yleiseen levottomuuteen. Nälänhätä oli ennemminkin vain tekosyy, jolla voitiin kansaa kiihoittaa. Tiedettiin yleisesti, että yliopistot, nuorempi kirjailija- ja sanomalehtimiespolvi, vieläpä kokonaiset sotajoukko-osastotkin olivat täynnä sosialistista henkeä. Todennäköistä oli, että sosialistit ja kirkon kannattajat olivat yhtyneet hallitusta vastaan aikoen sitten saavutettuaan päämääränsä kääntyä toistensa kimppuun taistellakseen keskenään ylivallasta. Tämän mielipiteen kannattajat arvelivat, että hallituksen olisi ryhdyttävä mitä ankarimpiin toimenpiteisiin, ja heidän mielestään oli hyvin typerää hankkia ravintoa roskaväelle alentamalla dazziota. Toiset taas arvelivat, että hallituksen olisi jo kauan sitten pitänyt poistaa se, ja heidän mielestään oli aivan kohtuullista, että etelämaakuntien väestö oli noussut vaatimaan oikeuksiaan. Tähän tapaan pohdittiin onnettomien napolilaisten tilaa kaikissa Rooman vieraskutsuissa; ja kaupungissa oleskelevat ulkomaalaiset saivat siitä erittäin hauskan ajanvietteen.
Mutta Marcia Copley kuuli sangen vähän yhä lisääntyvistä levottomuuksista. Hän ei lukenut sanomalehtiä, eikä hänen setänsä puhunut kotona mitään päivän kysymyksistä. Hänestä oli vastenmielistä tarpeettomasti pohtia noita asioita eikä hän sen lisäksi halunnut väitellä niistä veljentyttärensä kanssa. Kotona hän oli sangen vähän, sillä hän työskenteli luonteenomaisella tarmollaan 'Ulkomaalaisen avustustoimikunnan' asioissa, viettäen suurimman osan ajastaan Roomassa. Marcian katseluhalu oli äkkiä lauhtunut tuon iltapäivän jälkeen Tre Fontanessa. Hän oli käynyt kaupungissa vain kerran, ja silloinkin vain ostamassa Gervasiolle vaatteita. Roystonit olivat sillä kertaa olleet poissa, kun hän oli käynyt heitä tapaamassa hotellissa, ja hänen pettymyksentunteeseensa sekaantui hyvä annos mielihyvääkin, kun hän, jättäen käyntikorttinsa, vetäytyi taas takaisin Villa Vivalantin yksinäisyyteen.
Hän ei ollut perinpohjin eritellyt tunteitaan, mutta hän tunsi vaistomaista pelkoa, ajatellessaan kohtaavansa Paulin. Tuo pelko ei ollut kuitenkaan mikään epämiellyttävä tunne. Luostarikohtaus oli monet kerrat palautunut hänen mieleensä, ja usein lensivät hänen ajatuksensa tulevaisuuteen. Mitä sanoisi Paul ensi kerralla? Puhuisiko hän taas samasta asiasta, vai jättäisikö hän tuon illan rauhaan ja antaisi kaiken olla kuin ennen? Marcia toivoi jälkimmäistä. Heidän suhteensa tulisi sen kautta niin erikoiseksi, ja Marcia ei vielä sillä hetkellä ollut valmis tekemään päätöstään.
Paulkin puolestaan pohti samaa kysymystä. Asia ei kehittynyt niin nopeasti kuin hän olisi toivonut. Marcialla ei ilmeisesti ollut aikomusta käydä Roomassa, eikä hän itse keksinyt mitään sopivaa syytä mennäkseen huvilalle. Hänen synkät aavistuksensa olivat käyneet toteen. Kärsimysviikon viettivät Roystonit vielä kaupungissa, huvitellen itseään kaikenkaltaisilla kirkonkäynneillä. Seuratessaan tätiään kirkosta kirkkoon (Rooman läheisyydessä niitä on kolmesataaseitsemänkymmentäviisi, ja Paul väitti heidän käyneen niissä kaikissa yhden viikon ajalla) hän mietti miettimistään, mitä Marcia mahtoi hänestä ajatella. Toisinaan hän pelkäsi olleensa liian hätäinen, toisinaan taas arveli, ettei ollut ollut kylliksikään.
Eräänä päivänä käväisivät Paulin täti ja molemmat serkut pikimmältään huvilalla ja kertoivat sieltä palattuaan, että Marcia oli hankkinut itselleen ottopojan ja koiran ja oli nyt innokkaissa kasvatuspuuhissa. "Puhuiko hän mitään minusta, Madge?" kysyi Paul peittelemättä.
"Hän sanoi, että sinä olet hyvin nenäkäs otus", kertoi Margaret; ja vastaukseksi Paulin hämmästyneeseen ilmeeseen hän lisäsi armollisesti: "Ei sinun kannata olla niin itserakas, että luulet hänen puhuneen jotain sinusta. Hän ei edes maininnut sinun nimeäsikään."
Paul huoahti miettiväisenä: "Ah!" Marcia ei ollut maininnut hänen nimeänsäkään. Se ei ollut niinkään paha merkki; siinä tapauksessa tyttö ajatteli häntä. Jos hän kerran ei rakastanut toista — ja Paul oli kyllin itserakas luottaakseen tytön sanoihin — niin ei mikään edistänyt Paulin asiaa paremmin kuin yksinäisyydessä vietetty viikko Sabine-vuoristossa. Hän tiesi omasta kokemuksestaan, sekä entisestä että nykyisestä, että Italian kevät oli voimakas sydämen kiihoitin.
Kärsimysviikon tiistaina Mrs. Royston hiukan vapautui hengellisestä innostaan ja huomasi, ettei hän ollut nähnyt Marciaa kokonaiseen viikkoon, ja että heidän niin pian kuin paastonaika olisi ohi, täytyisi kutsua Copleyn perhe aamupäiväaterialle hotelliin.
"Minkävuoksi täytyy odottaa paastonajan loppua?" kysyi Paul. "Eihän sitä tarvitse tehdä viralliseksi. Sehän voi olla aivan yksityisluontoinen. Jos heidät kutsutaan torstaiksi, voimme mennä kaikki yhdessä iltajumalanpalvelukseen Pyhän Pietarin kirkkoon. Marcia Copley viettää ensimmäistä pääsiäistään Roomassa ja hän olisi varmaan halukas lähtemään kirkkoon."