Niinpä saapui huvilalle keskiviikkoaamuna kutsukirje, jossa Copleyn perhe — Gerald mukaanluettuna — kutsuttiin seuraavana päivänä aamiaispäivällisille Roystonien luo Roomaan. Torstaiaamuna tuli myöntävä vastaus, ja tuntia myöhemmin saapuivat kutsutut itse — lukuunottamatta Geraldia — Hotel de Londres et Paris'hin.
Ateria kului hupaisesti. Paul oli loistavimmalla tuulellaan ja hän tapasi pöytäseurasta vastakaikua mielialalleen. Marcia katseli tyydytyksen tuntein setäänsä, joka viime aikoina oli ollut niin vakava, mutta nyt lasketteli nauraen sukkeluuksia nuoren miehen kanssa. Marcia omisti mielestään jonkunlaisen erikoisoikeuden Pauliin, vaikka hän ei sitä oikein itselleenkään myöntänyt, ja hän oli hyvillään, kun Paul herätti mieltymystä ympäristössään. Marcia istui hänen vieressään pöydässä ja silloin tällöin, kesken naurun ja lörpöttelyn, tyttö saattoi huomata hillityn sävyn hänen äänessään. Niin kauan kuin he olivat toistensa seurassa eikä Paul voinut johtaa keskustelua arempiin asioihin, piti Marcia heidän keskinäistä seurusteluaan erittäin tyydyttävänä.
Ponnistuksistaan huolimatta Paul ei saanut tilaisuutta kahdenkeskiseen oloon Marcian kanssa sinä iltapäivänä. Aina oli toinen serkuista tiellä. Mr. ja Mrs. Copley lähtivät kotiin heti aterian päätyttyä, sillä he olivat jo ennen nähneet Pyhän Pietarin kirkon iltajumalanpalveluksen. Heidän lähtiessään lausui Mr. Copley Mrs. Roystonille:
"Uskon veljentyttäreni teidän huostaanne ja toivon, että ette päästä häntä näkyvistänne, ennenkuin jätätte hänet minun käsiini iltajunalle. En haluaisi enää sellaisia kepposia kuin tässä taannoin." Ja Marcian harmiksi kerrottiin seikkailu, jonka kautta Marcellus ja Gervasio tulivat pelastetuiksi, yksityiskohtiaan myöten. Tietämättä itsekään miksi, olisi hän toivonut, että kertomus hänen hoidokkiensa alkuperästä olisi jäänyt tuntemattomaksi.
Paulin kasvot synkistyivät hieman. "Alan tuntea yhä enemmän vastenmielisyyttä Sybertiä kohtaan", lausui hän hiljaa.
Marcia nauroi. "Olisittepa nähnyt hänet! Hän ei puhunut sanaakaan minulle koko junamatkalla. Hän istui käsivarret ristissä rinnalla ja otsa rypyssä aivan kuin — Napoleon Moskovan luona."
Paulin kasvot kirkastuivat jälleen. "Oi, minä alan sittenkin pitää hänestä", hän selitti.
* * * * *
Kellon lähestyessä viittä sinä iltapäivänä näyttivät kaikki kaupungin ajoneuvot ohjaavan kulkunsa Ponte Sant' Angeloon päin. Satunnainen katselija ei olisi saattanut arvata uskonnollisten menojen olevan kaiken tämän hämmingin aiheuttajana. Kapeat kadut sillan toisellapuolen olivat tupaten täynnä väkeä, joka etanan vauhdilla pääsi eteenpäin liikkumaan. Roystonien seurue, joka oli asettunut kaksiin vaunuihin, eksyi tässä hälinässä toisistaan. Marcia, Margaret ja Paul ajoivat yhdessä, joutuivat tungokseen kapealla Borgo Nuovolla ja saapuivat Pyhän Pietarin kirkon edustalle pyörät melkein kiinnitakertuneina erään kardinaalin vaunuihin. Molempien ajajat lausuivat jotakuinkin karkeita kohteliaisuuksia toistensa ohjaustaidosta. Kardinaali pisti lempeän nuhtelevaisesti päänsä vaunun ikkunasta ja amerikkalaiset nauroivat hilpeästi tilanteelle. Tarkastettuaan heitä hetkisen, hymyili kardinaalikin ja kaikki neljä nousivat vaunuista ja astuivat jalkaisin kirkonpihan poikki, jättäen ajurinsa kaikessa rauhassa irroittamaan vaunuja toisistaan. Kardinaali osoittautui erittäin sydämelliseksi ihmiseksi, ja kun he erosivat leveiden portaiden luona, ojensi hän kätensä ystävällisesti hymyillen, ja hetkisen epäröityään vastasivat amerikkalaiset totisina hänen kädenpuristukseensa.
"Olisikohan meidän pitänyt suudella hänen kättään?" kysyi Marcia.
"Olisin kyllä tehnyt sen, mutta en tiennyt kuinka se tapahtuu."