Paul nauroi. "Hän tiesi, ettemme ole oikeauskoisia. Ei kukaan harras katolilainen voisi nauraa, kun on kaatamaisillaan kardinaalin vaunun kadulla."
He seisoivat pääovella etsien Mrs. Roystonia ja Eleanoria ja katsellen hyökyaallon tavoin ohivirtaavaa ihmisjoukkoa. Paul vaati itsepintaisesti, että he menisivät sisään odottamatta toisia, mutta Marcia tahtoi yhtä itsepintaisesti jäädä ulos. Hän oli mielestään paremmin turvattu suuressa joukossa.
Ihmeekseen huomasivat he Mrs. Roystonin tulevan heitä kohti kantaen sylissään pientä saranatuolia ja hänen jälessään astuskeli Eleanor kummassakin kädessään samanlainen tuoli.
Mrs. Roystonin kasvot kirkastuivat, kun hän huomasi heidät.
"Rakkaani, pelkäsin jo kadottaneeni teidät", hän läähätti. "Muistimme juuri sillalle saapuessamme, ettei meillä ollut ainoatakaan tuolia mukanamme, ja sen vuoksi meidän oli palattava hakemaan niitä. Paul, sinun olisi pitänyt huolehtia niistä. Luulen, että meidän on nyt parasta kiiruhtaa sisään, jotta saamme hyvät paikat."
Paul otti kärsivällisesti tuolit huostaansa ja seurasi naisia heittäen Marciaan katseen, joka näytti kysyvän: "Onko maailmassa toista niin mallikelpoista veljenpoikaa ja gentlemania kuin minä?"
Vain kärsimysviikon torstaina pidetään Pyhän Pietarin kirkossa iltajumalanpalvelus. Tuo suuri kirkko tuntuu silloin vielä avarammalta, autiommalta ja juhlallisemmalta kuin muulloin. Silmä ei eroita korkeata kupoolia, joka on hämärän peitossa. Pitkä keskilaiva tuntuu ulottuvan loppumattomiin ja sivukappelit näyttävät laajenevan, kunnes ne ovat kuin pieniä kirkkoja itsekukin. Pylväsrivit kohoavat korkeuteen kadoten hämärään. Mitä silmä ei voi erottaa, sen loihtii mielikuvitus esiin, ja avara kirkko ikäänkuin kasvaa ja laajenee ja näyttää ojentelevan käsivarsiaan sulkeakseen koko kristikunnan helmaansa. Tuona iltana se kätki sisäänsä koko Rooman — ylhäisön niinkuin alhaisonkin, italialaiset samoin kuin ulkomaalaisetkin, uskovaiset yhtä hyvin kuin nekin, jotka vain nähdäkseen olivat sinne saapuneet, hartaudenharjoittajat ja huvittelijat — kaikki vastaanotti Pyhän Pietarin kirkko yhtä puolueettomasti.
Ulkona seistessä oli näyttänyt siltä, kuin koko kaupunki olisi virrannut sisään avonaisista ovista; mutta kirkko oli vielä kutakuinkin tyhjä. Kun he astuivat leveätä keskikäytävää hämärän varjossa, kääntyi Marcia rinnallaan kulkevan nuoren miehen puoleen.
"Aluksi ei minusta Pyhän Pietarin kirkko ollut mitään verrattuna Milanon ja Kolumbian katedraaleihin — mutta se onkin kuin koko Rooma itse — se kasvaa ja kasvaa kunnes —"
"— se käsittää koko maailman", täydensi Paul.