Mrs. Royston asetti saranatuolinsa pronssikatoksen suojaan ja istuutui.
"Saimme mainion paikan", hän lausui ristien kätensä. "Emme ole liian lähellä kuoria, mutta kuulemme kuitenkin hyvin ja näemme erinomaisesti alttaritoimitukset ja pyhäinjäännökset." Hän puhui aivan kuin olisi valinnut istuinpaikkaa johonkin teatterinäytäntöön.
Silloin tällöin heidän ohitseen kulki joko Marcian tai Roystonien tuttuja, jotka pysähtyivät hetkeksi juttelemaan, mutta jatkoivat sitten matkaansa jättäen paikkansa toisille. Kun taas eräs seurue hyvästeli heitä hymyillen ja kohteliaasti kumarrellen, kääntyi Marcia Paulin puoleen, joka seisoi hänen vieressään.
"On tosiaan kauheata", hän lausui, "millä tavalla ulkomaalaiset isännöivät Roomassa. Tätä voisi aivan luulla lähetystön vastaanottohuoneeksi. Jos minä olisin paavi, panisin Pyhän Pietarin kirkon ovelle ilmoituksen: 'Pääsy kielletty ulkomaalaisilta.'"
"Niin, mutta Pyhän Pietarin kirkkoon nähden ei ole olemassa mitään ulkomaalaisia; se kuuluu kaikille kansallisuuksille."
Marcia hymyili nuorukaiselle ja kääntyi pois päin. Kun hän käänsi päänsä, hän huomasi ihmismeren keskellä eräät kasvot, jotka tähystivät häneen päin silmissä uteliaan ilveilevä ilme. Ne olivat keski-ikäisen naisen kasvot, eivät erittäin kauniit, mutta mielenkiintoisen ja älykkään näköiset. Marciasta ne näyttivät hyvin tutuilta, ja kun hän katseli niitä hetkisen, vaihtui niiden ilveilevä ilme ystävällisen tutunomaiseksi. Nainen hymyili, tervehti ja jatkoi matkaansa. Marciakin kumarsi vaistomaisesti, ja samassa välähti hänen mieleensä kuka tuo henkilö oli. Hän oli kirjailijatar, 'Rooman innokkain kielikello', jonka hän oli tavannut teekutsuissa jo monta viikkoa sitten. Hän oli aivan unohtanut oudon ystävänsä ja kääntyi nyt Paulin puoleen tiedustellakseen hänestä enemmän. Paul keskusteli paraillaan tätinsä kanssa ja ennenkuin Marcia ehti uudistaa kysymyksensä, kävi kuin humahdus yli kirkon ja kaikki muu unohtui, kun 'Misereren' ensimmäinen kuoro täytti sävelillään kirkon.
Oli yhä hämärtynyt, ja korkea valkoinen kupooli hohti epäselvästi tumman ihmismeren yläpuolella. Kirkkokuoron laulu kaikui yhä valtavampana juhlallisin sävelin, ja kirkkaana erottautui 'Paavin satakielen' huilumainen sopraano yli kaikkien muiden. Ja kuin hillittynä säestyksenä musiikkiin kuului kolmituhantisen kuuntelijajoukon hiljainen kuiskailu, ikäänkuin rantatyrskyjen etäinen kohina.
Alttarin kynttilät loistivat himmeinä päiden yläpuolella. Jumalanpalveluksen kestäessä ne sammuivat toinen toisensa jälkeen. Noin puolen tunnin kuluttua alkoi odottaminen ja jännitys käydä rasittavaksi. Ihmisjoukko yhä tiheni ja Margaret Royston kurotteli kaulaansa, yrittäen turhaan laskea, miten monta kynttilää vielä paloi. Paul vastaili omasta päästään tädilleen, mitä kaikki menot tarkoittivat. Margaret kääntyi Marciaan päin.
"Nykäise tuota nuorta pappia minun edessäni", hän kuiskasi, "ja kysy italiankielellä kuinka monta kynttilää vielä palaa."
Nuori pappi, joka kuuli sanat, kääntyi huvitettuna ympäri, kohottautui kohteliaasti varpailleen nähdäkseen alttarille, ja vastasi englanninkielellä, että niitä oli vielä kolme.