AHOKAS. Eikö teillä ole ollut mitään toivoa tässä elämässä? ettekö ole koskaan ajatelleet toista kotia, toisia ihmisiä teidän ympärillänne, kuin mitä tässä on?
ANNA. Niin, kyllä on totta, näin kerran unta, — vaan uni on hävinnyt — minä uneksin että olin kodissa, niin heleässä, niin kauniissa. — — — Siellä ei ollut mitään hätää, eikö surua, siellä oli niin lämmin ja iloisa olla, minusta oli kuin olisin herännyt uuteen elämään.
AHOKAS. Ja ettekö usko että se uni voisi käydä toteen?
ANNA. Kyllä, vaan ei täällä, ettekös ymmärrä, oli Jumalan taivasta, jota näin.
AHOKAS. Mutta taivas voipi astua alas maahan, Anna.
ANNA. Milla tavoin?
AHOKAS. Lemmessä.
ANNA. Minä en ymmärrä teitä?
AHOKAS. Lempi on puhallus Jumalan hengestä ja sisältää maan sekä taivaan, elämän ja autuuden; aurinko loistaa kirkkaammin, kukat hajahtavat suloisemmin sille, joka lempii. Missä kaksi sydäntä yhdistyy tähän tuntoon, Anna, siinä häviää kaikki muu heidän silmistänsä; puristaen käsivartensa toisiensa ympäri matkustavat he voittaen läpi elämän ja kuoleman ja lankeevat yhdessä ylimmän Jumalan istuimen eteen, antamaan hänelle takaisin tämän lemmen, tutkittuna maailman kiistassa ja taistelussa, mutta yhtä puhtaana, yhtä kalliina kuin silloin, jolloin hän pani sen heidän sydämihinsä.
ANNA (viepi kätensä otsaan). Oi taivaan Jumala, mitä minä tunnen!