AHOKAS. Suokaa anteeksi, että tulen niin varhain mutta en malttanut kauemmin olla katsomatta kuinka jaksoitte.
ANNA. Miten hyvä olette.
AHOKAS. Mutta olette niin vaalea, te olette itkeneet? onko isänne taas ollut kova teitä vastaan?
ANNA. Ei, ei; äitini muisto saattoi silmiini nämät pisarat, mutta nyt olen jälleen iloinen teidän tähtenne.
AHOKAS. Minunko tähteni?
ANNA. Niin, isäni äsken haastoi, että olette tulleet rikkaaksi ja onnelliseksi, eikä kukaan sitä paremmin ansaitse kuin te.
AHOKAS. Anna!
ANNA. Hän on niin hyvä, niin kohtelias, niin jalomielinen, ajattelin minä; hän tekee paljon, paljon hyvää näillä rahoilla; hän valistaa virheelliset, asettaa kaatuneet voimallansa, helpottaa hädänalaisia ja auttaa onnettomia, ja jossa muuta ei voi tehdä, siinä hän haastaa ne lohduttavaiset sanat, jotka hän kerran puhui minulle, nämät sanat, jotka yhä kaikuvat korvissani.
AHOKAS (ottaa hänen kätensä). Ja kun toivoitte niin paljon minulle ja muille, eikö teillä ollut mitään toivotusta itsellenne?
ANNA (heiluttaa päätänsä). Ei.