Mantu … huutaa kostoa…
Näin oli Muttinen miettinyt jo siellä piilossa emännöitsijänsä hameiden alla. Ne mietteet olivat tehneet hänet lohduttomaksi, ja samalla oli hänen sydämessään ja päässänsä ainainen ahdistus ja pelko. Että vietäisiinkö hänet vatsalta halkaistavaksi… Jos näet nuo metsien irtipäästetyt hirviöt voittaisivat. Suru ja kansallinen häpeä ja elämän tuska kiusasivat häntä niin, että hänen matalaa otsaansa särki ja ettei luumupuurokaan lopulta maistunut.
Viimein hän uskalsi hipsuttelemaan sukkasillaan huoneissaan. Ja lopulta vei uutisjano, niin sietämätön uteliaisuus, ettei hän voinut sitä vastustaa, hänet kaupungillekin. Siellä … siellä hän näki kuljetettavan paareja … monia verisiä paareja kaupunkiin… Häntä ylenannatti, hänen päätänsä pyörrytti… Ja hävetti … ettei hän voinut olla niiden mukana, jotka olivat lähteneet taisteluun… Sillä heitä tarvittiin: punaiset eivät olleet vieläkään lyödyt, vaan vyöryttivät yhä lisää venäläistä sotaväkeä ja lättiläisiä … rättiläisiä … omaa maatansa vastaan… Tuhansittain niiden kuolemaksi, jotka olivat rientäneet suojelemaan tätä Suomea. Kaupungista vapaaehtoisina kaikki paitsi muonituksesta huolehtimaan jääneet … hm, heissä oli tosin myöskin Tommolan tapaisia. Kuusikymmenvuotiaatkin vanhukset, jopa pienet poikanaskalit tappelemassa. Miten se oli mahdollista … etteivät he pelänneet? Ja ympäristön väki, varsinkin pikkutilalliset, lähteneet tarkoin: eräitten taloista seitsemän, kahdeksan poikaa ja vielä kepin nojassa köpittävä ukkokin.
Muttisen päätä alkoi yleinen isänmaallisuus huimata. Naisetkin touhussa … valvoivat silmänsä kipeiksi ommellen kilvalla kaiket yöt patruunavöitä, olkalappujen kultaisia Suomen jalopeuroja, käsivarsiin Karjalan punaisia vaakunoita, viimeiseen asti jännitettyjä Savon jousia… Talolliset tyhjensivät laarinsa muonittaakseen poikiaan… Eikä Muttinen voinut enää syödä rauhassa luumujaan: hän muisti kertomukset, kuinka nälissään vähälukuinen armeija oli taistellut huikeita ylivoimia vastaan, maaten pari vuorokautta yhtä mittaa syömättä hankihaudoissa, palelluttaen varpaansa … ja ampuen yhä niin, että ryssiltä riistettyjen kiväärien puuosat syttyivät palamaan.
Kansalliskiihkolle hymyilevä ja sotavirsiä kammova Muttinen ällistyi, mikä — Runebergin laulujen sotainen kansa täällä sittenkin eli. Niin, sodanhaluinen kansa, mutta… Kuitenkin huimasivat hänen mietiskelyn vaivaamia aivojaan omituisesti tarinat sellaisista rahvaanpojista, jotka tahtoivat tapella, tapella, — nauraen kuolemalle vasten naamaa. Tappeluviettiä! Villiä sankaritarinaa jostakin sellaisesta kansansankarista, joka ei koskaan suostunut ampumaan muuta kuin seisoaltaan … joka valloitti yksinään ja paljain käsin kuularuiskun ja käänsi sen satoja ryntääjiä kohti; Bongmanista, jonka päästä vastustajat olisivat maksaneet kultaa, talonpojista, joiden tunnuslauseena oli: »Eihän mies kuole ampumalla.» Niin, ja sitten he menivät monet kotipaikkoihinsa ruumisarkuissa. Muttisen silmistä tippuivat noiden kaatuneiden jonoa katsellessa liikutuksen ja omituisen äitelyyden sekaiset vedet: ruumiita.
Ne uljaat olivat enimmäkseen pikkutilallisia … nuo, jotka olivat kaataneet rintamilla tuhansia irtolaisia, jätkiä, tehdastyöläisiä, rääsyihin tai venäläisten sinelleihin verhottuja, rangaistusvankien johtamia… Ampuneet taistelussa tai sitten raivoissaan vangiksi otettuaan … peittäneet kentät omien kansalaisten ruumiilla: siellä he makasivat liittolaistensa, ryssien joukossa, otsat puhki, rinnat verissä, hampaat irvissä…
Parin viikon ajalla tuli Muttinen sellaiseksi, että ihmiset alkoivat hokea:
»Hah hah, oletteko nähneet kirjakauppiasta? Naama venähtänyt, keltainen; suu menee väärään, kun sodasta kerrotaan, silmät ammottavat haaleina, ja vesi pyörii niissä, huulet alkavat tutista. Ja hän supisee itsekseen jotakin…»
Viimein hänen täytyi lähteä. Täytyi omasta halustaankin, enemmän vimma rosvoja vastaan kuin häpeä pakotti hänet tänne, jossa toiset ovat otelleet jo kuukauden päivinä, punaiset lyöneet hyökkäykset takaisin … meikäläisille verisin tappioin. Punaiset, riivatut, riehuttuaan täälläkin lähistöllä, tappaen herroja, talonpoikia … pesiytyen kirkkoon, jossa he teurastivat ryöstämänsä karjan, pistivät lehmien päät alttarin reunalle ja jakoivat niille ehtoollista; sitten tanssivat ristikäytävällä ja halasivat parvilla urkujen säestyksellä. Oh, tällaisia kirkon vastustajia. Ei, tästä tulkoon loppu.
Yleinen virta nielaisi Muttisen mukaansa.