Mutta silti särkee hänen otsaansa ajatus, riipaisee joskus terävästi ja vihlovasti. Ja yhä häntä peloittaa…
Ja hän tuntee, vaikka hänestä onkin selvää, että Suomi täytyy puhdistaa moisesta saastasta, puhkaista musta veri ulos sen paisumista, ettei hän enää tällaisen jälkeen, nyt … kun hän on nähnyt tappamista, jopa ollut siinä mukana … ettei hän enää voi koskaan elää niinkuin ennen. Ei, vaikk'ei hän juuri itse joutuisikaan surmaamaan. Muttinen tuntee, ettei hän, joka rakastaa syvästi luontoa, voi enää tulevana keväänä nauttia koivujen tuoksusta, ei aukeavien vesien entisestä välkynnästä … tuskin saattaa enää nähdä mitään kaunista. Kaikkialla pelkää huomaavansa ainoastaan sotaa, kirottua … ja murhaa; verta hän ajattelee näkevänsä tippuvan metsien puista sadepisarain asemesta. Ja sellainenko pitää hänen elämänsä olla silloin, kun Suomi viimein toivotaan saatavan vapaaksi … ja kukoistus puhkeaa kuorestaan? Muttinen rukoilee palavasti, että hän pelastuisi edes jostakin … vielä kauheammasta. Hän rukoilee Jumalaa; hän tietää, että hänen on hassua rukoilla, jopa väärinkin silloin, kun tahtoo jo tappaa. Vaikkapa vain roistojakin… Oh, itse Iivarikaan ei tällaista jaksa ymmärtää.
Kuuset humahtavat taas. Sitä entistä … uhkausta… Jota hän on kuunnellut sielussaan viikkoja. Mannun kostoa. Ne puhuvat:
»Metsän he ovat hävittäneet, ettei se ole voinut suojata metsäläisiä…»
Se on Mannun laulua. Se jatkuu:
»Pellot he ovat kylväneet männyiksi tai heinään, niin etteivät pentuni ole saaneet niistä ruokaa; niiden on täytynyt siirtyä tehtaisiin, kaupunkiin. Mutta nyt kostaa Mantu. Nyt tulevat poikani takaisin suurista kaupungeista ja tehtaista, he ovat vielä metsän lapsia, hurjempia kuin verenhajuun päässeet pedot. He tappavat kaikki, jotka näyttävät heistä vastustajilta … metsieni hävittäjiltä, Mannun ryöstäjiltä… Puhki vatsat, silmät pois päästä… Mantu, maa-äiti…»
Yht'äkkiä viiltää Muttisen päästä niin, että hän välttämättä tahtoisi jotakin. On ikäänkuin häntä janottaisi. Mutta se jano on sielussa. Nyt hän tietää, mikä tässä tuntuisi hyvältä: hän tahtoisi kuulla musiikkia … iloista … »Sotilaspoikaa» kymmenien torvien soitolla … että se tukkisi korvat ja juovuttaisi ajatukset … jollakin innostuksen nousulla.
Aamu on alkanut sarastaa, karuvaloisena ja ikäänkuin tylynä. Saattaa jo erottaa hämärässä talot ja töllit, ja sitten nähdä kuulanreiät niiden seinissä. Uuden päivän urakka kiihtyy. Tykit yhtyvät kiväärien leikkiin. Jossakin jylähtää, ja korkealta Muttisen pään yli viuhuu jotakin … srapnelleja; ne räjähtävät tuolla sahalla … tuntuu kuin joka laukauksella luhistuisi raunioiksi suuri kivirakennus, haudaten alleen miehiä ja naisia, kivääri kädessä raivoisasti ottelevia. Sauhupatsas nousee metsän takaa, ja liekkien kielet vilahtelevat, saha on syttynyt tuleen. Sitten huudetaan jotakin yhteisrynnäköstä … kaikki on Muttisesta kuin sekavaa unta, samalla sekä pahaa että ihanaa. Hänen päätänsä särkee… Omat miehet taistelevat Suomen vapauden puolesta… Hurjan komeaa tuo punaisten vastarintakin… Tällaista seikkailua … vie ajan hirvittävällä nopeudella. Sen se tekee; sillä kun yht'äkkiä tulee lähetti, joka komentaa varaväen kauempaa radan vieriltä esille, huomaa Muttinen, että tätä päivää on ollut kauan. Varaväkeä tarvitaan. Muttisen on marssittava, hän ei tiedä minne. Mutta käsky on tullut hänen piiritysosastonsa päälliköltä, hurjistuneelta, ei, urhoolliselta soturilta, joka on ollut Saksassa, jääkäriltä, joka tekee mitä velvollisuus vaatii. Velvollisuus! Aapeli marssii muiden rivissä, hartiat ja niska koukussa, puuskuttaen hiessään ja kömpien huopakengin hangessa.
Saha on valloitettu, se palaa. Siellä on kiinnisaatuja vankeja … niitä vartioimaan heitä viedään. Muut hyökkäävät toisille tehdasrakennuksille päin, jonne punaisten lauma on perääntynyt.
Vangit pannaan heti tuomiolle, kenttäoikeudessa… Ovat käyttäneet väärin valkeaa lippua. Sodassa — muka käyttäneet väärin. Kuolemaan! kajahtaa Muttisen korvissa. Mitä hän joutuu tekemään? Hän marssii, tuntee järkensä yhä paksunevan. He menevät nyt rantaa pitkin, jonka kahden puolen on lumessa punaisia, niljaisia tahroja. Joku kiljuu, että menköön koko tehdas, vaikka se maksaa niin ja niin monta miljoonaa, kunhan nuo roistot kukistetaan. Tehtaanomistajiako? Muttinen tuntee vihaavansa häntä … sekin … tehtaineen … ärsyttänyt rahvaan kateutta. Mutta tämä ajatus keskeytyy siihen, sillä nyt heidän on otettava vankijono. Vietävä sitä suitsuavan ja raunioiksi luhistuvan sahan ohitse… Lumi on ympäriltä paahteesta sulanut. Eukko, joka kulkee kahnustaa Muttisen vieressä, voihkaisee tuskallisella äänellä, että rahalla näkyy pääsevän vaikka taivaaseen, koska herrat voittavat. Mutta nuori, raskas nainen uhkaa: »Ei päivä niin alas laske, ettei se…» Ja Muttisen mielessä välkähtää kuva kuudestakymmenestä miljoonasta ryssästä, ja muidenkin maiden sosialisteista. Talonpoikaissotilaat ovat vimmoissaan, he iskevät vankeja kivääriensä perillä … kostoa janoavat … murhista, silpomisista … janoavat verta: hirveää metsäläiskansaa, — ei sittenkään oikeaa Runebergin… Vangit viedään jonnekin, asetetaan riviin seinän viereen. Muttinen näkee edessään olentoja, joita hän kauhistuu … vaikka sääliikin. Sellainen valikoima henkisesti ja ruumiillisesti raihnaan näköisiä. Tuolla ukko, lyhyt ja vääristynyt; silmänsä näyttävät kipeiltä, ne ovat syvissä kuopissa. Siihen tuotuna hän lyyhähtää kuin kauheinta aavistaen heti polvilleen ja rukoilee heikolla, surkealla äänellä: