(eli Pummanki) on suurin ju wäkirikkain kylä koko rannikolla (sen mukaan kuin minulle wäkiluwun sanoiwat; liekö tuo oikein, en tietä). Kun Kerwanasta tulee Puumankiin, jota walia on lähes puolitoista peninkulmaa, näkyy oikealla kädellä korkeanlaiset kalliowuoret aina niemen nenään asti, edessä on tasanko, jonka pieni puro leikkaa halki, ja wasemmalla on lyhyt ja korkeanpuoleinen someroharju-niemi, jonka taakse rantaa wetäypi ja muodostaa sielläkin hywän sataman. Puron länsipuolella on talo hirsistä, 2 tupaa wastakkaa ja kamari wälissä, jossa me asuimme sen aikaa tuin olimme kylässä. Wieressä länteen päin on muutamia turwe-tupia nawetoineen, kotineen. Meren rannasta näihin taloihin saattaa olla 1/3 wirstaa. Tästä lähdetään kaakkoon päinsuoruun sisäsatamata kohden, kun aiotaan pääkylään, johon on kortteeritalostamme toista wirstaa. Talot owat puron warrella ja sataman rannalla joku, sillä puro tekee polwen lähelle satamata. Suurin osa taloista on turpeista, waan sangen siistiä sisältä ja suurilla akkunoilla warustetut. Potaatimaata oli monella ja lehdet oliwat erittäin suuria ja kirkkaita; odotettiin hywää potaatiwuotta, mutta ei sitä monta kappaa ollut kylmässäkään. Heinämaatkin talojen ympärillä ja puron warsilla oliwat erittäin kaswawia. Sitä kenttää, joka oli kylän osien wälillä, käytettiin laitumeksi, ja siinä näki joka päiwä, kun aina kulki pääkylään kortteeristaan, koko karjan, monta kymmentä lehmää suuria lihawia ja hywin hoidetuita, käywän ruokamaalla. Saattuisiwat kyläläiset pitää enempikin lehmiä ja lampaita sillä heidän on suurimmaksi osaksi 2 Haanö eli Lunni-saarta, jossa kaswaa hywä heinä, mutta he wiewät wenelastittain heiniä Wesisaareen ja Wuoreijaan (Wardö) ja saawat hywän hinnan. Asukkaat owat hywästi toimeen tulewia ja suurin syy siihen on että kylässä wietetään siweätä elämätä kaikin puolin. Heidän seuransa tuntuukin sentähden aiwan kodikkaalta ja tutulta. Jos kuka kysyisi minulta Puumankilaisista, niin minä heitä kiittäisin. »Melkeen kaikki owat kuusamolaisia ja n.k. Kristityitä.» Warjellakseen omaisuuttansa warkauksista oliwat Puumunkilaiset, kun kylä alkoi suureta, päättäneet antaa miehissä sille selkään, joka warastaa. Jo tuli kesällä muuan maanmies muka kalaa merestä ottamaan, waan erehtyi ottamaan maalla toisen omaa; isäntämiehet nuhtelemaan, »waan näyttäkääpä toteen» sanoo mies niinkuin ainakin Suomessa; ei auttanut nyt juridiika; maha penkkiä wasten ja selkänahka muokkaan; mutta osaisikin mies heti, mistä tie lähtee Ameriikaan. Seuraawana kesänä tulee samantapainen mies; isännät taas käyttäwät wähä kättä pitempää ja opettawat, mikä on Puumangin peruslaki. Ei sekään kalan pyytäjä tuohon lakiin tyytynyt; Amerika peri senkin.

Kylän hautuumaa on pääkylästä pohjaan päin niemen nenässä. Harwoin täällä saa keski-ikäisiä miehiä haudata; ne nielee meri; joku sattuu ajautumaan sitte rannalle ja pääsee wihittyyn multaan.

Elokuun alussa oli wielä muutamia kuumia päiwiä; teki mieli rannalle; pannaan waatteet luisulla ruunalla noille kauniille, kirjawille kiwille, jotka owat meriwirrassa ulliweden aikana; outo ei muistakaan, waan sukeltaa niinkuin Kallaweden aaltoihin ja silmiä rupeaa karwastelemaan; se wesi on suolaisempata kuin Suomen lahdessa, eikä siinä tee mieli kuin pistäytyä wain, sillä se ei ole paljoa lämpimämpää kuin taiwellakaan. Mutta rannalla seisoessaan hiottaa, niin lämmin on ilma ja aurinko kuuma. Siellä pitäisi olla Wisbyn kylpylaitos, jossa kuulutaan potilaita totutettuwan auringonkylpyyn. Mutta äläpä mene ajatuksillasi kauas, jo rupeaa meriwirta waatteita huuhtomaan kiweltä pois. Ne kaapataan kainaloon ja siirrytään ylemmäksi, ja wähän hetken päästä taas ylemmäksi, sillä kun meri nousee, niin siinä ei auta muu kuin pakeneminen, waikka olisi koko waltakunnan sotajoukko wastassa. On se meri julma joskus, mutta on se wirkistäwäkin. Kun täällä on kuuma, ei kärsi kättä panna terwattua lautaa wasten, eikä jalkaa tummalle kiwelle.

Toista wiikkoa oltuamme kylässä, sanottiin ystäwälliset hywästit kyläläisille ja kortteerimme isännälle, joka kenties lukijalle on tuttu Thauwonin kertomuksesta Kirjallisessa Kuukauslehdessä wuodelta 1870, ja astuttiin wämpööriin purjehtiaksemme 12 peninkulmaa meren yli Wesisaareen. Tuuli käwi koillisesta, ensin laimeammasti, sitte ankarammusti. Niin paljo alle tuulen emme woineet laskea, että olisimme käyneet Lunnisaarissa, joilla kumppanini kerran oli wiikon kuluessa käynyt. Ne owat olleet aina mainittawat lintusaaret. Lunnilinnut kaiwawat pesänsä mahan, ja reikiä on tasaisella ranta-kentällä pitkin saarta niin tiheässä että tuskin saattaa astua polkaisematta pesän reiälle. Linnut eiwät pelkää pesissään, maan pieksäwät nokallaan, jos tahtoo heitä kiinni ottaa; nokka on syrjiltä litteä ja teräwä niinkuin kirween terä. Niitä on niin paljo, että kun ne lentäwät pois pesistään, taikka palajawat takaisin, niin tahtowat ihan pahki sattua ihmiseen. Kun linnut illoin, aamuin ja myös puolenpäiwän aikana owat menneet pesiinsä, lewitetään reikäin suulle merkot, joihin linnut takertuwat; sillä lailla niitä käydään pyytämässä. Munia tietysti kewäällä myös käydään kokoamassa. Sekä munat että itse linnut omat hywiä ruuaksi. Tässä en woi olla mainitsematta erästä pyyntitapaa, jota sanoiwat myös käytettäwän, waikka se kuuluu kummalta. Höyheniensä tähden pyydetään kalalokkia ja tiiroja, joita näillä rannoilla on niin mahdottoman paljo. Mies paneutuu selälleen ja lewittää lakanan yltäänsä päällensä; päänsä yli hän pitää lakanan reunasta kiinni, panee kalan rintansa päälle ja kun lintu tulee kalaa ottamaan, paiskaa hän käsillään lakanan yhtäkkiä päälle; lintu on loukussa, niskat poikki; ja toista odottamaan lewitetään lakana jälleen. Tämä lintuin paljous tekee nuo kallioiset ja someroiset rannat eläwiksi, muuten ne olisiwatkin kuolleet kuin häwitetyt rauniot.

Jota kerta tuin wämpöörimme merellä nousi aallon harjalle näimme paljo weneitä ja laiwoja, jotka kulkiwat mikä minnekin, mutta ei mistä olisi hädässä ollut apua. Me olimme tällä matkalla hukkua.

Wesisaari

on siewä kaupunki ja rakennukset omat aiwan wanhan aikuiseen malliin rakennetut, useat 2 ju 3 kertaisia; kaikki puurakennuksia. Muutamain kartanoin sisässä seinnnwieruksilla oli ryytimaan kukkia istutettu ja ne kaswoiwat aiwan loistawasti. Kaupungissa on myös wesijohtolaitos niinkuin suurissa kaupungeissa. Useammalla talolla kaupungin pääosassa on johto kotiin ja turun lähellä on pieni maja, jossa wesi torwesta juoksee yöt päiwät alas; siinä käwi lappalaista lakkimassa. Sattui olemaan joku merkkipäiwä lappalaisille ja ne oliwat kaupunkiin tulleet kuin markkinoille. Ne oliwat koreat, kirjawat kiireestä kantapäähän, ja huojuen kummallekin puolelle kätkyen lailla kulkiwat he katuja ylös ja alas. Pitkä wiitta sinisestä werasta reunustettu kelta-ja puna-wärillä oli useammalla. Ukot ja akat oliwat juowuksissa melkeen kaikki, ju moni makasi tainnoksissa lautatapulien wälissä rannalla. Mutta mitä en ennen ollut nähnyt, ainoastaan lukenut Castrénin matkakertomuksista, näin nyt. Paraimmassa humala-ilossa riehuwat ukot ja akat meniwät nukkuneiden tykö, wäänsiwät suun auki ja kaasiwat sisään tulijuomaa, etteiwät näet nuo heikot, jotka oliwat riemusta pois uupuneet tiedottomiksi, jäisi osattomiksi nautinnosta; tarkoitus oli muka hywä, ja ahmatasti nieliwät nukkuneet, silmät pikkuisen raollaan, kurkkutorwesta alas lisää humalaa, koettiwat wetää suupieliään nauruun kiitoksen osoitukseksi ja sitte kuorsasiwat kuin kuolewaiset. Katselin sitte nuorempaa wäkeä; harwat nuorukaiset oliwat wähä päissään, tyttylöistä ei ketään, ja heidän käytöksensä oli niin erittäin siiwoa, kohteliasta ja sironsiewistettyä, että ajatukset kohta meniwät Imanteron lappalaisiin. Lappalainen kuuluu jo ennakolta määrääwän, kuinka monta poron wasua hän myö kiiltäwään kultaan, joka pannaan kätköön, ja kuinka monta hän myö wiinaan, joka on loppuun juotawa; ja siitä on tietysti rippuwa, kuinka kauan hän wiipyy kaupungissa, mutta heti kun kauppias on wiimeisen tipan antanut, ja se on onnellisesti kallistettu kurkkuun, lähtee lappalainen kotiansa.

Nämä Norjan lappalaiset owat ylipäätään warakkaita; monta on 4,000 poron isäntää, ja jos arwataan poron hinta 20 kruunuksi, joka on alin määrä, niin on heidän omaisuutensa 80,000 kruunun arwoinen. Mutta panee waltio heidän osakseen hywän weronkin. Tawallinen weromäärä on 120 kruunua miestä kohden, joka on 16 wuottta täyttänyt ja siitä alle ja yli miten mies on; mutta waltio on myös ottanut tehdäkseen pystöaitaa monia peninkulmia porojen kuljetusta ja koossa pysymistä warten. Waikka lappalaisilla siis on korkeat werot, on heillä niin monta etua myös, että heidän ei käy nurkuminen; kaikki maakin katsotaan lappalaisen omaksi, jossa norjalainen ja suomalainen loisena majailee ja erityisten sääntöjen kautta saa lunastaa itselleen pieniä tilkkuja talon paikaksi ja heinämaaksi sen ympärille. Suurten taisteluin ja koetuksien perästä on Norjan waltiopäiwillä päästy tämmöisen, wieraankin katsoen sangen järkewän lain wakawalle pohjalle. Lappalaiset eiwät enää saata sanoa, että heitä ahdistetaan omassa maassansa.

Tästä kaupungin pää-osasta, jossa on suuria ja rikkaita kauppapuoteja, wuonon suuhun päin on suomalaisten kaupungin osa, joka jo ulkoa-päinkin nähden on köyhempi. Suomalainen wäestö on kuitenkin lukuisampi ja yhä kaswaa suuressa määrässä. Puolen toista kymmentä wuotta takaperin oli wäkiluku Wesisaaressa 500 norjalaista ja wähä yli 700 suomalaista, mutta nyt on jo suomalaisia 1,500 henkeä, jota wastaan norjalaisia on entinen määrä. Kaikki wirkamiehet owat kuitenkin norjalaisia, ja ne erittäinkin katsowat karsaalla silmällä suomalaisen wäeston myötäistä karttumista. Suomalaiset puolestaan pitäwät kowasti kiinni kansallisuudestansa, ja se into käy wuosi wuodelta kiiwaammaksi. Sanoi eräs kauppias, että jos suomalainen poikanulikka tulee jotain ostamaan, eikä saa suomalaista puhetta takaisin, niin hän menee heti paikalla tiehensä. Kaikki lapset, pojat ja tytöt, osaawat norjan kieltä, sillä kouluja ei ole muita kuin norjankielisiä ja joka lapsen täytyy käydä koulussa, mutta omasta kielestään he niin tarkan huolen pitäwät, että joka kauppiaan täytyy, saadakseen tawaralleen menekkiä kaupungin suuren enemmistön seassa, oppia itse ja katsoa että puotipalwelijat osaawat suomen kielen. Mitä hirweätä boykottaamista eli wääryyttä maan siwistyneitä kohtaan! »Mutta mitkähän oliwat ne ylioppilaat tai nuoret maisterit, jotka tuommoista suomikiihkoa heritteliwät?» Niin, niin! mutta nyt ollaan wapaassa Norjassa. On kuitenkin kaikella wapaudella rajansa; waikka matkustawan suomalaisen tekisi mieli kehahtaa, jopa kuiskata joku kehoituksen sana kansalaisensa korwaan, niin — — muista, muista! nyt ollaan wieraassa waltakunnassa, jonka sisällisiin oloihin ei ole lupa Suomen alamaisen sekautua; saat pitää silmää auki, mutta suu kiinni!

Niitä riitoja, jotka waltiopäiwämies-waaleissa owat ympäri koko Norjan syntyneet, on täälläkin ollut, ja Suomalaiset owat olleet kuninkaan puolella, sillä esiwalta suo oikeuden heille, waan wirkamiehet, kuta alhaisemmat, sitä äkäisemmästi koettawat polkea heitä. Kirkkoherra on heillä hywä; hän pitää suomalaisenkin jumalan-palweluksen jota pyhä, waikk'ei osaa suomea puhella. Heillä on kiwikirkko, sangen kaunis, 2 korkealla kaakeliuunilla lämmitettäwä, erittäin mukawa ja korkealla paikalla, josta näkyy koko kaupunki alapuolella ja heti takana leweä Warenkiwuono, jonka eteläranta kuumotti korkeana niinkuin leweä siniwiiwa. Norjan korkeilta rantawuorilta on aina wapaa, awara näköala; se on opettanut norjalaisen wapaaksi. Kun on tullut ylös Jäämeren rannalle sitä tietä kuin me, ja saapuu sitte Norjaan, niin on kuin kaikki kahleet laukiaisi, kun haastelee niin wapaan, kerrassaan omalla pohjalla seisowaisen miehen kanssa kuin norjalainen on. Jos wenäläinen on wapaan miehen weroisista alimmainen, niin on norjalainen ylimmäinen; suomalainen keskimäinen. Juoppoutta owat norjalaiset koettaneet sillä tawalla estää että owat korottaneet wäkewäin juomain tullin hywin kalliiksi. Semmoiset juomat owat täällä 3 kertaa kalliimmat kuin kylissä murmannilaisella rannikolla, jossa ne niinkuin muukin tawara owat ihan tullittomia. Raittius-seuroja on täälläkin olemassa; ne owat paljo hywää waikuttaneet; niille tilasiwat myös Suomesta suomalaista raittiuslehteä.