Kaupungin kohdalla on pieni saari, jolla on walastehdas, 2 kertainen lautarakennus. Yksi walas oli juuri nyt nyljettäwänä ja walmistettawana. Kalleinta on siinä raswa, jota käytetään moniin tarpeisin. Lihaa syöwät kurjimmat köyhät; se on karkeasyistä; muuten jauhetaan se, niinkuin kaikki luukin, niityille ja pelloille höystöksi. Walas on kallis kala; suuri on 4,000 á 5,000 kruunun arwoinen, ja joka semmoisen eläwän raadon löytää, kun se itse joko ammuttuna tahi muuten innoissaan rannalle työntäypi, taikka waakina (miekkawalas) sen hierualle ajaa, se mies saa wähällä työllä suuren rahasumman. Uuralaiset kuuluiwat wiikkautta jälkeen minun lähtöni Kiltinän rannalta löytäneen aika walaan raadon. Tehtaan alla meressä oli 3 suurta raatoa huuhtoutumassa ja haisemassa. Ei ole ihme, että tuommoiset walastamppia lennättäwät jälessään niinkuin kaarnawenettä; niin mahdottoman awaroita ne oliwat. Woi olla tosi, mitä eräs kyytimieheni merellä kertoi mulle. Hän oli wämpöörissä kalastamassa eräänä kauniina kesäiltana ulohtaalla merellä; niin tulee walastamppi täydessä höyrywoiman kulussa ja sihtailee erästä aika suurta walasta, joka uiskenteli hänen onkimapaikan tienoilla. Jo laukaisi kerran kanuuuallaan ja sattuikin kohti, harppuunan wäkä otti kowasti raswaiseen lihaan, mutta tulipommi, joka aina on laulauksen etunenässä, ei räjähtänytkään walaan ruumiin sisässä; jos nimittäin tulikuula räjähtäessään saa silpoa eläwän sisus-osat yhdeksi myrskäksi, niin se tietysti silmänräpäyksessä kuolee, sidotaan tampin kupeelle ja wiedään Wesisaareen. Mies sanoi, että kun walas lähti pökäisemään ulos merelle, niin korkeat aallot kuohuiwat kummankin puolen ja tamppi tuuti kuin kätkyt siinä uurteessa, jonka walas oli edeltäpäin mennen kyntänyt meren pintaan; eikä kauan wiipynytkään, kuin wain siinti enää menijöitä; ja ne katosiwat. 12 tunnin perästä, aamulla noin 6 aikana, näkee hän enemmin lännestä päin walaan taas tulewan ja tamppi perässä, walas ryystää wetää henkeä itseensä ja kun joskus puhaltaa wesipylwään ilmaan, niin se oli punainen tuin weri. Päästessään juuri samaan paikkaan, josta lähti, puhaltaa se wiimeisen werisäteen päiwänpaisteesen ja kellistyy kuoliaaksi sillä paikalla, jonka itse oli walinnut. Mutta miehet kuin muurahaiset nyt hakkaamaan, waikka oli yö tainnut olla pitkä malaan wapaassa kyydissä; joka on woitolla wuorossaan, eihän se säästä; ja walaan lämmin weri tulwasi niistä lähteistä, jotka eiwät jo olleet kuiwaneet, sillä runsaudella pitkin merta, että ympärys punaisena ruskotti. Sääliksi käy walaita nykyaikaan; niillä kauheilla murha-aseilla, joita nyky-ajan nero on keksinyt, kun wainoa käydään, niin ei kestä monta wuosikymmentä, ennenkuin näiltä meriltä nuo jalot, mahtawat eläimet owat lopen kaikki. Aina 25 sylen pituisiksi woiwat ne kaswaa, sanottiin mulle.

Walastamppia kuuluu täällä olewan lopulle toista kymmentä, ja ne kun käywät pitkin rantoja paukkamassa paraan kalastuksen aikana, ei ole kumma, että turskan saanti käy huonoksi, niinkuin joka kylässä walitettiin. Walittiwat suomalaiset myös, että norjalaiset kiireissään perkkaawat kalat merellä ja heittäwät suoskut mereen, ja turska syö niitä yhdessä kohden, eikä silloin tule pyydyksiin, wielä sanoiwat senkin oleman wälistä wastuksena, kun Huippuwuorilta ja Nowaja semljasta tulee hylkeitä niin joukossa, että niitä on kuin kantoja halmeella; ne lewittäwät semmoisen hajun, että kala pakenee pois.

Ilma on täällä niinkuin murmannilaisellakin rannikolla sangen lauhaa yli wuoden. Keskilämpö Wuoreijassa esm. näin: Tammik. —6, Helmik. —5, Maalisk. —3, Huhtik. —1, Touk. +1, Kes. +4, Hein. +6, Elok. +7, Syysk. +4, Lokat, +1, Marrask. —2, Joulut. —4, kaikki C°. Wesi on kesällä wähintään +8 ja talmella +2. Rantakiwetkään eiwät jäädy aawan meren luona, ainoastaan sywimpäin wuonojen perukat jäätywät pariksi, kolmeksi kuukaudeksi. Lämmin Golf-wirta, joka kuumasta ilman alasta läpi waltameren liikkuu tänne asti, tekee nämä paikat niin lauhamaisiksi.

Täältä olisi mukala matka kotiin: tampilla Trondhjemiin, siitä rautatietä; mutta jäisi Suomenlappi näkemättä. Sentähden istauttiin taus meriulukseen. Rannalle jäiwät uudet tuttawamme, eräs suomalais-norjalainen kauppias ja eräs dosentti kaswitieteessä, joka oli Kristianiasta lähtenyt tutkimusmatkoille; tuuli tempasi meidät merelle ja lennettiin kuin siwilla Näätämömöwuonon suuhun. Kewyt ja siro olikin Otrinkimme, maalattu punaisella ja sinisellä ulkopuolelta; se oli halkoja tuonut kaupunkiin. Merelle näyttäwät wuononsuut omituisilta; ne owat sywiä porttia jyrkässä kallioseinässä, joista pääsee wettä myöten Lapin korkeain wuorien sisusosiin, mutta päästyänsä lähemmä näkee portin laajenewan, ja siellä on awarat wedet takanakin. Näätämöwuonon suussa tuli pysäys; tuuli loppui ja kallion rinteellä oli pikku mökki; se oli ihan kuin sattumoiltaan, että miehet osusiwat siihen; rupesi satamaan lisäksi. Miehet sysäsiwät paatin wesille ja käwiwät katon alle. Taisi olla tutut paikat, siltä tuntuiwat ne äänet, jotka sateen läpi pääsiwät weneelle. Muutamain tuntien perästä tuliwat miehet hoippuen tuosta rommin myymälästä paljasta kallion kylkeä alas ja pääsiwät onnellisesti paattiin ja niin otrinkiimme. Wanha lappalaisukko, joka lakittomin päin oli tehnyt koko markkinamatkansa, wetäysi porontaljaturkkineen, — kinttaineen, — housuineen ja kallokkaineen kajuuttaan, jossa ennenkin oli maannut; siellä on niin lämmin, kuin saunassa; myötäinen tuli uunissa. Toinen mies, otringin omistaja, lapin ukon wäwyksi tulewa suomalainen, joka ikänsä oli etelä Warengin pitäjässä asunut, weti purjeen ylös, mutta matka ei kulunut; yö oli kohta puolessa, sade kiihtyi ja alkoi walua nahkatakin läpi ihoa pitkin; jo tohti joku meistä pistää päänsä kajuutan owesta sisään; »en tee tuota toista kertaa» arweli, kun taas sai meri-ilmaa hengittää. Haju oli kauheata! kajuutata ei oltu pesty, sittekuin se lie tehty, ja perässä olija ukkokääpä haisi pahemmin kuin walaan raato Wesisaaressa. Mutta wiime yö oli walwottu merellä, koko päiwä oli juostu Wesisaaren sisässä ja ympärillä, uni teki wäkinäisyyttä. Astuttiin kynnyksen yli kajuuttaan, siellä käwi wilinä hämärässä; nuo pitkäsääriset, mustat pikkueläwät hyppeliwät puolelta toiselle ja penkiltä penkille; niillähän lystit oli; ei lupin peuratkaan niin wikkelöitä ole. Mutta pitkin penkkiä perästä owen suuhun waeltaa laumottain hitailla ja wakawilla askelilla noita harmaita, mataloita purijoita, ja missa rakoa on seinässä irwistämässä, se on täynnä sekin punatakkisia wuottajia, jotka werimaha takanaan tarkastelewat raon alareunalta, tokko wieraita sattuisi penkille tulemaan — — »Ei, minä en sowi näille markkinoille;» astuttiin ulos. Muttu taiwas ei armahda; se kaataa wettä kuin saawista, ja joka kerta kuin pää nyykähtää rinnalle osaawat sateen kuurot niskaan semmoisella wauhdilla, että säikähtää torkkuja. Yökylmälin pitää liki ja wärisyttää jäseniä. Mutta kajuutassa olisi niin lämmin, niin lämmin! Ei muuta, kuin silmät, sieramet tukkoon ja tulisessa, sokeassa wimmassa wiskata ruumisriepunsa owesta sisään kajuutan penkille ja — heti nukkumaan. Wähän wäliä, joka kerta kuin oltiin läkähtymässä, pantiin suu owelle, haukattiin raitista ilmaa ja — heti nukkumaan. Kunhan henki pysyy, wähät muusta. Tämmöinen oli yön wirka tahi jotakin sinnepäin; merimiehillähän on kaikissa maissa lupa liioitella, enkä tiedä, tokkopa se lie Norjan wupuussu laissakaan kielletty; loppulitwiiki wain oli, että kyllä miehistä kainous katosi.

Aamulla 9/8 herkesi satamasta ja päiwäkin pilkisteli pilwien lomasta. Me kiirehdimme ulos ja kömpi ukko Joonikin perästä. Hän oli iloinen ja wiaton kuin lapsi; rupesi selittämään, miten hywä on talwella olla poron paimenessa: makaa lumihangessa ja yöksi heitäksen kiwen syrjään; siellä on parempi kuin huoneissa. Heillä onkin silloin kahdet talwipeskit, kuhdet kallokkaat, ja niin poispäin. Wähät ewäät taitaakin hukka saada lappalaisilta, koska ryntäypi suomalaisten päälle, niinkuin kertoiwat että hukka oli Muotkassa syönyt lampaat ja porot hywin wähiin.

Näätämönwuonossa on kummankin puolen korkeat jyrkät kalliorannat.
Siellä täällä on kiwijalan raunioita, joita nämäkin lappalaiset
sanoiwat muun kansan asuntojen jäännöksiksi. Semmoisia oli myös
Sopuskan ja Potshein wälillä.

Ristiwuonon eteläpuolella poikkeuttiin lappalaismökkiin. Kota oli turpeilla seinustettu, katto auki. Eukko keitti heti kahwit; sitä näkyi heillä olewan, waikka tämä oli surkein ihmisasunto, minkä me koko matkallamme näimme. Mutta jokapäimäinen leipänsä on heillä kyllä mahtanut olla, sillä meidän istuessamme tulee pyöreänaamuisia, punaposkisia poikia toinen toisensa perästä mökkiin, ryyppääwät kahwikupin suuhunsa, wetäwät loukosta piimäpytyn luttiahirrelle ju syöwät sen puheella ju naurulla höystäen; ei lapin lapsiltakaan puhetta puutu; mutta leipää ei ollut kuin nimeksi. Owen suussa oikealla puolella oli parsi, jossa talon lehmä talwella asuu; meistä näytti, että se asuu siinä kesälläkin. Wähän matkan päässä oli toinen kota samallainen; ja pitkin wuonon rantoja oli kotia tuon tuostakin. Näätämöjoen suussa owat rannat, rinteet ja jokeen pistäwät, paljaat niemekkeet puhdasta hiekkaa. Joki on leweä suusta, paikoin lähes wenäjän wirstan. Päästiin Mikkolaan, jonne sanoiwat Wesisaaresta olewan 5 peninkulmaa (suoraan 4). Joen warrella oli monta muutakin suomalaista taloa, maan Mikkola on warakkain ja kauppatalo. Tästä oli kyyti otettawa Kyrön kylään, Inarin eteläpuolella, noin 16 peninkulmaa, sillä sekä Jankilan Kalle, metsäwahti, että Kettumatti tiettiin olewan heinänteossa kaukana kotoansa. Kylästä tuli yksi mies. Kuusamolainen synnynnältään, ja entinen kyytimiehemme lähti toiseksi; tämä sanoi soutawansa, kun oli kotinsa saanut ankkuriin ukko Joonin kodan kohdalle wuonon itäpuolella; hän tarkoitti otrinkiaan; muuta kotia hällä ei ollut, ja siinä hän asui kesät, talwet.

Mikkolasta kuljetaan wähän matkaa pientä koiwumetsää ja tullaan sitte Näätämöjoelle, joka on jommoinenkin wirta weden paljoudeltaan. Sen wasemmalla rannalla on pikku taloja ja kulkupaikasta wähä ylempänä on pauhaawa putous, suurin seudun koskista. Joelta lähtee osattama polku luodetta kohden; tuhannet suomalaiset, jotka wuosittain kulkewat merellä kalassa, owat tehneet sen tasaiseksi Ensin hiekkakangasta, jota kenties ennen muinoin on ollut meren pohjana. Se ylettyy jyrkkään törmään, jota wastaan kenties aallot owat käyneet ja nostaneet irtonaisen hiekan korkeaksi rantaharjuksi, josta wielä joku matka on kuiwaa hietamaata, siksi kuin alkaa maa muuttua kiwiseksi ja nousee nousemistaan ylöspäin. Pieniä paljaita kallioita yli kulkiessa täytyy tarkasti katsoa, missä askeleen jälkiä tuntuu, muuten eksyy. Astuttiin jonkun tunnin matka; jo oli petäjä kalliolla kaswamassa, mutta se oli jäänyt matalaksi, kituliaaksi, sylen korkuiseksi; pohjaistuulet owat siitä kulkeneet sisämaihin ja wieneet latwakerkkäin mehut muassaan, mutta leweydelleen se oli kaswanut ja jäänyt tasalatwaksi jo pituutensa puolitiessä. Parin peninkulman päässä on Suomen raja. (Kenraali-kartta on tässä aiwan wäärä.) Outo ei olisi sitä eroittunut, sillä siinä oli wain pientä lehtimetsää eli pensastoa. 2 neljänneksen perästä piti meidän tulla Jankilan Kallen taloon, metsäwahtiin, mutta ne neljännekset oliwat pitkiä; lie lappalainen niitä kewätporolla mitannut. Tämä lopputaiwal oli enimmästään lyhyttä mäntymetsää, joka kaswoi kuiwalla kankaalla. Kahlattiin leweän, sorapohjaisen Pakanajoen yli ja oltiin talossa. Tuntui tutulta tämä talo; se on ruunun rakentama metsäwahdin torppa: tupa, kamari, wieläpä saunakin. Tässä tapasi meitä 14 nuorta miestä pohjois-Suomesta ja 2 karjalaista. He oliwat Wesisaaressa odottaneet joukon lisää, mutta kun oliwat saaneet kuulla meidän lähdöstä, oliwat he kiiruhtaneet perästä päästäkseen huokeammasta maksusta Inarin yli, joka matka aina kuuluu tulewan werrattain kalliiksi. Kahdenkymmenin miehin lähdettiin nyt matkaa tekemään iltapuoleen Elok. 10 p:nä. Toisellainen into oli nyt taipaleella muassa kuin ennen. Tietäähän sen, kun on käynyt raittiilla merellä ja palajaa kotiin pari, kolme, jopa jollakin joskus kuusikin sataa kruunua lakkarissa, eikä muuta tässä mailmassa huolittawaa, kunhan laukku selässä pysyy, niin silloin ei paljo mieltä paina nuo pari tai puolikolmatta wuosikymmentä, jotka owat sattuneet iästä pois lohkiamaan. Ja kun lopulleen kaksikymmentä ylimielistä suuta yhteen ääneen nauruun rehahti, niin se tuntui niin riemastuttawan »Lapin raukkoja rajoja» ja kylmiä kallioita, että hekin yltyiwät päästämään ihan saman säwelen.

Matka Suolisjärwen päähän (3 penink.) on louhikko-wuoria ja pieniä järwiä täynnä; suurin on Tuulijärwi, jonka itäpuolitse polku kulkee; sen rantakallioille näkyi Wainowetojärwen selkää, jonka järwen sanoiwat suuremmaksi Tuulijärweä. Polku käy monessa kohden kaitaisia harjuja pitkin järwet kummankin puolen, ja tarjoo siten sangen usein miellyttäwiä näköaloja waikka metsä on kuiwettuneen näköistä. Yösydäntä maattiin nuotiotulen ääressä. Ei ollut wähä hämmästys, kun aamupuoleen heräsin ja näin, että joku miehistä keittää kahwipunnulla kahwia, toinen teetä. Laukussa oli miehillä sokeriakin. Suolisjärwelle päästyämme rupesiwat pojat rakentamaan majoja metsään. Kirwes heilui, puita kaatui, sammalia nousi maasta kuin pölyä. »En minä tähän rupea asumaan;» »joka menee, se menköön;» niin lähdin lewotonna rantaan. Huomasinhan minäkin, että tuuli oli kowa ja wastainen, eikä ollut ajattelemistakaan tällä tuulella selälle lähteä. Kyröläisten weneitä oli 2 rannalla, toinen kantoi noin 20, toinen 50 henkeä. Lupa oli ottaa mikä tahansa. Kun oli wähän aikaa katseltu, kuinka tuimasti aallot löiwät wasten rantaa, ja tarkasteltu sitä pylwästä, jonka »lantalaiset» (Suomesta kulkewat kalastajat) joutessaan oliwat kiwistä rakentaneet wenewalkaman wiereen, mentiin ikäwämielin metsämajoille. Ilma rupesi sateiseksi. Meille tehtiin weneiden purjeista mukawa teltta. Me olimme waiti, mutta nuo lantalaiset eiwät tahtoneet puheen wuoroa saada toinen toisiltaan. Kusti selitti: kolmisen wuotta takaperin päästiin niinikään tänne, etelä puhalsi ja tuo selkä kuohui walkeassa waahdessa, 2 wiikkoa hierottiin mätästä kyljellään ja kahdet ewäät haettiin Näätämöstä, kaksi miestä kerrallaan, mutta ha, ha, ha — on päiwiä Lapissa. Pekka pitkitti: oli meiltäkin toinen wiikto lukkoon mennä, kun eräänä syksynä tässä odotettiin wenettä soutamaan Inarin takaa. Ja kolmas, neljäs, wiides säesti, kuinka monta kertaa tässä on miesjoukko ruwennut wenettä tekemään, waan kesken työn on aina sattunut wene tulemaan, jossa owat päässeet järwen yli. Kerran oli wene ollut aiwan walmistumassa ja miehet oliwat kehuneet omin neuwoin osaawansa kulkea lapin lammit, mutta siinä samassa oli ko'okas wene purjehtinut rantaan, ja oliwat kehujatkin nähneet sen olewan toista kuin heidän jykertämänsä; murskaksi oliwat lyöneet lähes walmiin kalun. Harwapuheinen Rietrikkikin sanoi tässä toista wiikkoa pitäneensä säänpitoa. Siinä oli meille lohdutusta. Minä käänsime toiselle syrjälle ja imin sawuja sikarin päästä; — tawallisesti siis 2 wiikkoa, arwelin minä. Koko se perjantaipäiwä kului hywin hitaasti, paksut pilwet tihmoiwat wettä leweäin oksain wälitse purjeelle, jonka läpi pärskyi pisaroita kirjan lehdillekin, mutta raskas tuuli kulki kiireesti pohjaiseen ja huokui raskaasti sen hongan latwassa, jonka alla telttamme oli. Sitte seurasi synkeä yö, joka kului wielä hitaammasti. Unonen pysyi etäällä ja äreitä ääniä tuli erään hongan juurelta; siellä oli öhkän walwomassa puolet miehistä. Joka kerta kuin kortti oli lyöty kannon päähän, syntyi riita, mikä se on; kaikki hyppäsiwilt seisalleen ja kiljuiwat karkeita sanoja; wetäistiin lakin alla tikulla tuli ja miehet istahtiwat; mutta kannon pää oli yhtä pimeä wastakin ja saattoi samat rettelöt.

Suurella waiwalla sain miehet aamulla lähtemään liikkeelle, mutta kun kerran tuliwat suureen weneesen, soutiwat he kuin hullut; olikin kowanlainen wastatuuli. Suolisjärwi on jyrkkärantainen. Pienen, 2 wenepituutta leweän kannaksen yli wedettiin wene ja soudettiin Suoliswuonon keskipaikoille, jossa oli wanhastaan kahwinkeittopaikka. Käytiin sitte Kettumatissa ewäiden haussa, mutta ei ollut ketään kotona. Hän on lappalainen kauppias. Talossa on tupa ja perässä tapetseerattu kammari, jossa oli suomalainen Uusi Testamentti. Lehmi-ja lammas-nawetta oli myös. Tässä kääntyi tuuli; ju nuo wallattomat nuorukaiset pitiwät koko purjetta yläällä, waikka puhalsi, että wene oli usein mennä silmälleen aallon sisään. Ei wiipynytkään monta tuntia, ennenkuin oltiin perillä. Tällä matkalla saimme nähdä, kuinka hywästi meidän kyytimiehemme, kuusamolainen, osasi tuulessa perää pitää, ja toinen kyytimies purjenuoraa hallita. Weskoniemen talot oliwat huonon näköisiä. Asukkaat kuuluwat oleman puoleksi lappalaisia, puoleksi suomalaisia. Iwalo- (eli niinkuiu täällä aina sanotaan Iiwwalo-)joen suu on monihaarainen ja kaikki rannat owat erinomaisia heinäniittyjä, mutta työmoimain wähyys taitaa tehdä, että heinä jää korjaamatta. Heti kun tulee eteläpuolelle Inarin, näkee korkeita kuusia, jotka koko seudun kaunistawat, ja noita lempilintuja, pääskysiä, joita koko kesänä ei oltu nähty, sittekuin Lappiin tultiin. Kun lisäksi rannoilla nähtiin lentelewän rantapääskysiä, karjasirkkuja j.n.e. ja nuo tuttuun tapaan rakennetut talot seisoiwat edessämme, niin nyt wasta tuntui, että oltiin oikein Suomessa.