Koutajärven
aawat wedet, oliwat oudot katseltawat panna pään pyörälle. Lämpimän ja selwän päiwän paisteessa oli Koudan korkeasaarinen selkä ihan raswatyynenä, ja pitkäsiipiset kalansyöjät, yksi toistaan kiiltäwämpi, jopa kalakotkakin, liiteli miettiwässä tyyneydessä sen heijastawalla pinnalla; poro nosti päätään rannalla ja pitkät pulskat sarwet nyökkyiwät meille, kun se riipi lehtiä puista ja wäliin pysähtyi katsomaan meidän matkantekoamme, ruumis pyöreä ja lihawa, kuin tallisyöttilään, ja talja kiiltäwä, kuin kewätkyyhkysen kaula; — pohjoinen napapiiri juoksee tästä, ja meistä ei ollut kukaan sen yli astunut; — kellehän tämä Kouta kaswattaa ikipuitaan, nurminiittyjään pitkillä rannoillaan ja kalakarjojaan sywissä wesissään, kun tämän 4 peninkulman pitkän ja samanlewyisen järwen luona ei asu ihmisiä, kuin yhdessä paikassa, 4 mökkiä sen luoteisessa nurkassa; mutta ennättäähän sitä sittekin ajatella; »laske, perämies, rannalle; Sawon selkien rannoilla eiwät porot laidunta pidä.» Meidän tuloamme jäi poro wirkuilla silmillään katsomaan, mutta lähti sitten juosta hölkyttelemään poispäin metsän piiloon. Palasimme ja souto alkoi yli 4 peninkulman selän, saaret oliwat kallioiset ja järwen pinta kuwasti jyrkät rannat kahta korkeammiksi; perämies selwitti: »mi on wuodessa päiwiä, se on Koudassa saaria, ja 3 lisää.» Luoteisessa näkyi korkeita wuoria, joiden harjuilla wielä lumi walkeana makasi. Lähinnä rantaa korkein on Kallakora länsirannalla. Jos Keiteleen seurakunnan Koutajärvessä on hywät kalat, niin lie tässäkin, näyttiwät kait kalalokit pulskilta eläjiltä; ja passaisi tosiaankin Kukertajan kyläläisten täällä rauhassa kukertaa wiinankeitto-kotien ympärillä; ei tulisi wallesmanni häiritsemään.
Neljän wirstan taiwal eroittaa Koudan koillisemman lahdelman merestä. Kun päästiin rannalle ja noustiin Huppowan waaralle, aukeni aawa Wienan meri eteemme ja jalkaimme juuressa oli
Näseen
suuri kaupunki, johon Mossasta nyt sanoiwat olewan 60 wirstaa, mutta edellisille matkustajille oliwat sanoneet 50. Kun marssittiin weräjästä sisään, tultiin kaupungin waltakadulle (muita ei juuri olekaan). Joka talolla on pytingin ja kadun wälillä tunkio; ties milloin niihin lie wiimeksi koskettu! Kirkko oli weräjän, Näseen kaupungin tulliportin wieressä, maalaamaton, pieni, nokinen ulkopuoleltakin; on toki Temmeskirkko koko linna tämän rinnalla. Mennään kestikiewariin, noustaan portaita ylös etehiseen, siinä on owi heti wasemmalle puolelle matkustaja huoneesen ja oikealle – en sano, mihin huoneesen; mutta se ulkonee ja on harwoista laudoista kokoon kyhätty; ja pihalla ei huoli edes tupakkia polttaen seistä, oikeanpuolimaisen owen takana on owi asunta-tupaan. Emäntä ei tahtonut antaa meille mitään. Karjalatar oli hän, ja onni oli hänet korottanut niin, että oli päässyt wenäläisen kanssa naimisiin; nyt hän ei enää muka ymmärtänytkään tuota kurjaa karjalan kieltä. Ei tohtinut jalallaan astua siihen huoneesen, jossa »Ruotsin pakanat» haltioiwat, ja tekiwät itse ruokansa, juomansa; pilkisti wähä owen raosta ja kiljasi; »ei saa kuppia pitää pöydällä.» »Pakanat» kiidättiwät kuppia akkuna-laudalle, tekiwät itse wuoteensa j.n.e.; niin että emännänki sydä jo lauhtui ennen lähtöämme; hän sanoi luulleensa meitä pahemmiksikin ihmisiksi. Sitä siiwoa, mikä tätä kylää waiwaa, ei saata ajatella, wielä wähemmin ihmisten nähtäwäksi kirjoittaa; nähdä sitä saattaa; mutta »waiwainen kaikki kokee.» Näseessä sanottiin olewan 40 taloa, 30 lehmää, 9 hewosta. Iloisella mielellä astuttiin seuraawana aamuna suureen wenheesen ja heitettiin Näseen kaupunki selkämme taa. Kun lahdesta ulos pääsee, näkee meren kaikessa laajuudessaan; kaakkoon päin ei näy maata, aukea aapa wain niin kauas kuin silmä kantaa; ja edessä owat Kannanlahden toisella puolen korkeat wuoren harjut lumipeittoneen, joka aniharwana kesänä sulaa pois. Meri on aiwan tyyni ja päiwä kuuma. Ensimmältään on ihastuttawaa katsella tätä luonnon suuruutta, kun istuu weneen kopin katolla, waan wiimein käy se yksitoikkoiseksi, kun 4 on aina yhtä ja samaa. Wiiwyimmekin näillä 3 peninkulmalla kello 6, 7:sta aamulla kello 5:teen j.p. Kojun sisässä oli wiileämpi ja siellä on poron taljoista tehty wuode. Eräs wenäläinen ruununmiehen palwelija, joka meidän mukanamme matkusti Kuolaan ruununrahoja nostamaan, maata lojotti myötäänsä kojun sisässä; häntä näköalat eiwät huwittaneet. Kun yhdessä oltiin kojussa, arwelin: mitenkähän tuon miehen kanssa osaisi haastella ja kuulla tämänpuolisista oloista; mutta wenäjän miehen kanssa näkyy saattawan puhella, waikkei osaa sanaakaan hänen kieltään; sen huomasin tämän miehen kohdalta; hän osasi wenäjän kielen, minä kaikki muut kielet ja kanssapuhe sujui oiwallisesti. Kojuun sowimme kaikki 4 kyydittäwää hywästi maata; mutta olon teki ahtaaksi tuo karjalattarien alinomainen laulaminen. Wenäläiset ottawat soutajiksi Karjalan waimonpuolia, jotka owat kielensä ja syntynsä tähden ylönkatsotuita, sekä sentähden huokeapalkkaisempia, kuin wenäläiset. Niillä onkin siitä syystä orjan olo, ja pitäwät itsekin, että heidän suurin onnettomuutensa on etteiwät ole wenäläisiä. He koettelewat kumminkin oppia wenäjän kieltä ja wenäläisiä renkutuksia. Tuota monotoonista, wenäjän-sanaista ja nuottista lauluaan pitiwät suonessa melkein koko matkan. Orjia, orjan oloja, orjan menoja — sitä on surkea nähdä. Nyt osasin panna arwoa sisämaan laululle. Jos tohtisin sanoa, oli se tunteellista, tämä lähellä kansallista paatumista; kenties tuntui näin senki tähden, kun nämä ruikuttiwat sitä surkeata kohtaloaan, että oliwat karjalaisia syntyperäsin, ja niin mielellään sanoiwat rupeawansa wenättäriksi; tuolla ei niin. — Hylkeitä näkyi usein merellä; olipa muuan peluukakin näkywissä. Sitä katsoo mielellään, joka ei ole ennen pohjoisilla wesillä liikkunut. Se oli niin kiiltäwän walkea, kuin kosken walkein waahto tahi maito, jonkatähden sitä owat ruwenneet suomeksi kutsumaan maitowalaaksi; »beluga» on sen wenäläinen nimi. Kun meri rupeaa näyttämään otuksiaan, niin lie owat ihmeellisempiä, kuin sisiilampien eläwät. Kun tyynen meren pinnan alta puikahtaa ylös tuommoinen 7,8 kyynäränpituinen lumiwalkea tynnöri lappeelleen, niin se on oudolle kummallinen näky; on, kuin jääwuoriaan meren sywyydet rupeisiwat nostamaan päiwän paistetta ihailemaan. Merimatkan loppupuolella soudettiin pohjoisrantaa pitkin korkeiden mäkien juurella, joiden lumet eiwät jäähdyttäneet auringon säteiden kuumuutta. Niin tultiin perille.
Kannanlahti
on pieni, likainen, luonnonihanalle paikalle rakennettu kaupunki kuohuwan kosken suussa kahden wuorenkukkulan juurella ja aawa meren selkä korkeine saarineen, joista moni on paljas, etelässä päin. Siinä on 70 taloa, 50 lehmää, 5 hewosta ja 70 á 90 poroa. Porot owat näin wähiin huwenneet sentähden että on ruwennut sikiämään paljo susia, jotka erittäinkin kesäisaikana tekewät suuria wahinkoja, ja myös lappi tappaa roswon tawalla. Hewosia täällä ei tarwita, kun halot iwedetäiin kotiin suurilla koirilla.
Niin korkeajalkaisia lehmiä en ollut ennen nähnyt kuin täällä. Se kuuluu olewan jotain Arkangelinrotua. Tyytywäisinä käydä roikkuwat ne katuja pitkin, yhtä tyytywäisinä kuin porokin, joka teki perjakoille seuraa; eikä »perjakan luut romahtaneet», kun karja jyrkkää mäkeä laskeutui alas kosken rannalle juomaan saiwowettä. Kun mentiin kestikiewariin, jota oli kaupungin rikkain talo, säikäytti meitä se uutinen, ettei kaupungissa ollut leipää, ennenkuin tamppi (norjaksi: damp-skib, höyrylaiwa) tulisi Arkangelista ja toisi jauhoja. Minä koettelin selittää isännän sijaiselle, kuinka tärkeätä meille oli saada liepuska ewääksi juuri tästä kaupungista, kun näillä 23 peninkulmalla Kuolaan asti, ei yhtään leiwänsaanti-paikkaa ollut, waan ei tämä mies ymmärtänyt minun wenäjän kieltäni; mutta kun tuli lyseolainen matkatowerini awuksi, alkoi asia selwetä, ja kun wielä maisteri tuli lisäksi (3 meitä matkustajia olikin), niin asia selweni ihan selwaksi, ja lähti, kun lähtikin 2 leipää, wenäjän limppua, lupaan huomis-aamuksi.
Kun oli lauantai-ilta 8/7 käytiin kirkossakin, joka on kaupungin pohjoispuolella; wanha kirkko on kosken wasemmalla puolella. Se oli sawustunut mustaksi, kuin sisäänlämpiäwä pirtti; mutta hartaita kumartelijoita siellä oli, joista monella ulkonäöstäkin arwaten oli täysi tosi edessä; siellä oli myös kestikiewarin emäntä, joka tänä kesänä oli jäänyt leskeksi pienten lastensa kanssa. Jumala suokoon heille walkeuden. Sieltä käytiin sille mäelle, joka kohoaa luoteista kohden kaupungin yli ja jossa hautausmaan kaikki haudat ja ristit oliwat karjan jaloissa. Mäelle näkee kaupungin ylitse, kuinka Niwanjoki suurella kiireellä työntää runsaita ja wuolaita wesiään kalliolohkareiden wälitse alaspäin ja kun kosken kapeassa suussa sen riehuwat kuohut owat wiime kerran panneet wähäiset woimansa liikkeelle puhaltawat ne äärettömän meren syliin ja ne rauhattomat aallot waipuwat niin rauhalliseen lepoon, ettei käy wäreitäkään meren tyynellä selällä. Ja illan selwä ilma kantoi tuolta kaukaa korwiimme tutut säwelet — säwelet allien laulusta. Ensin wienommin se alkoi, kuin »alta selwien wesien» sitte kiihtyi kiihtymistään ja kun nuo tuhannet satakuntaiset köörit nostiwat heleän soittonsa kimeimmälleen, wärisiwät ihastuksesta kaikki Kannanlahden awarat ilmat; mutta korkeimmaltaan putosi laulu ja waipui taas meren sywyyteen ja allit jäiwät pää pystyssä katsomaan: »eikö herää Ahti aaltojen kuningas». Mutta Ahti nukkui sikeää unta, ja allit alottiwat alusta; laulu soi ensin lempeältä, kuin meren lauhkeat tuulen liekot kuuman pään ympäri ja kaswoi taas wäkewäksi herätys-huudoksi kaikille silmänkantawille katsomaan ylös; taas laulu nukkui pois, ja tyynenä kuin ennenkin käänteli allit päitään luodon rantaa kohti: joko nostawat Wellamon neidot puhtaita hartioitaan karin puhtaiden kallioin wierellä. Mutta kaikki Ahtolan kansa nukkui sikeää unta, niin että allien sieti wielä heläyttää kerran ja kaksi. Kun kewät wasta taas lewiää näitten Ahtolan takamaille, kokoontuwat myös yhtä lukuisat alli-parwet samallaisiin laulajaisiin; minä kewännä on kuulijoita, minä ei, ja heidän mielistään ei ollut huoli. Laulu on aina sama. Wellamon wesiä on Wienankin wedet.
Aamulla, sitte kun oli tsaju juotu, joka on illoin ja aamuin aina muistettawa työ, tehtiin ewäswarustukset. Noiden limppuin lisäksi saatiin woita, suolatonta, sulatettua ja sitte hyytynyttä, niinkuin Wenäjällä usein woita säiytetään. Teelehtiä ja sokeria pantiin mukaan myös. Kantajat kun tuliwat, oli heillä semmoiset kanto-aseet, kuin on tiilin kantajilla tawallisesti selässä, ainoastaan hennommista puista ja werkko puiden wälissä selkää wasten. Niihin ruwettiin latomaan päällekkäin rippujamme. 2 kantajaa oli meillä. Ja kun wenyi toiselle kantajalle, Karjalan miehelle, takka niin korkeaksi, että ylettyi ristiluista takaraiwoihin, kysyttiin, tokko tuo kuorma nousee Niwan rinnettä 12 wenäjän wirstaa wastamäkeä, ei mies wastannut mitään, naurahtihan wain ja pyörähti takka selässä polkka-askelilla ympäri kammaria. Kun lähdettiin kaupungista, oli karjaa paimentamassa waimonpuoli, joka terwehti meitä suomeksi, ja kun rupesimme kyselemään, onko muitakin suomalaisia täällä, sanoi hän niitä olewan muutamia miehiä ja muutamia waimonpuolia kesätöissä. Hän oli itse Kuusamosta täällä henkeänsä elättämässä. Nyt heitettiin selkämme taa Wenäjän alue ja edessämme oli laaja Lappi, ja erittäinkin sitä nähdäksemme olimme walinneet tämän waiwaloisen tien. Kannanlahdesta Kuolaan kulkee postitie ja se on porrastettu, jossa wähänkin on räme-paikkoja; 4 weistettyä hirttä wierekkäin ja poikkipuilla naulatut yhteen; sitä kulkee kuin lattiaa; ja wälistä on wirstottain yhtä ja samaa porrasta; tämmöisellä tiellä kulkee turwallisena, kun näkee ihmiskäden jälkiä. Kannanlahdesta kulkee polku Niwajoen törmiä, ainoastaan wälistä oikaisee joen mutkia. Yhtämittaistn koskea on koko 12 wirstaa ja kohina kuulu aina korwissa koko wälin, waikka joki on näkymättömissäkin; se kiertää wälistä kallion jyrkkäyksien seinusten taatse, wälistä pauhaa sywässä uurteessa jyrkkien seinusten wälissä, josta sen kuohuin ottelu kallioiden kanssa nostaa matkamiehen korwiin Manalan wirran pyörteiden jyrinän. Kaikki tämä tien seutu, joki rantoineen, on wielä sywä laakso, itäpuolella korkea Rautawaara, länsipuolella matalampi wuoren wiete, jonka yläpuolella on yläinen tasanko. Tie kulkee länsi-rantaa ja muutamain wirstain päässä joen polweuksessa on reunan äpräällä pyöreä töyräs, josta pitkin laaksoa alaspäin näkyi aukko kirkasta merta ja laakson pohjassa puotteli Niwa wesiään kuin rappusia myöten alas, mutta putousten harjain päällitse kuin katsoi aiwan loppuun näkyi Kannanlahden wanhan kirkon torni keskellä wäylää ja alimman kosken aallot näyttiwät pyyhkiwän sen hartioita. Korkeata petäjä-ja kuusi-metsää kaswaa maa; ainoastaan wuorten kukkulat owat paljaat. Wirsta numerot oliwat puun runkoon leikatut. Tämän metsätaipaleen perästä alkoiwat maat tulla tasaisemmiksi ja pienen järwen yli kulettiin weneellä. Sitä sanoiwat plossaksi eli suwannoksi, mutta ei se erittäin suwanto ollut, sillä wirta käwi niin kowa, ettei sauwomallakaan wälistä tahdottu päästä ylös. Semmoisissa paikoin kala asuu; ja heitettiin uistin weneen perään. Ei wiipynytkään, kun jo emä-harjus saatiin wetää weneesen, ja kohta toinenkin. Pyydystä ihmetteliwät miehet, ja toiwoiwat: »anna hywä Jumala kolmaskin, niin saataisiin mekin osa keitosta.» Tuskin sanottu, ja heidän onnekseen nousi wielä kirkas-siwuinen harjus; miehet kopristiwat kowemmin airon ja sestan päätä, kun oli Sassheikassa kala-keitto tiedossa. Suuremman järwen yli wielä soudettuamme, tultiin taipalelle, joka ylettyy Imanteron rantaan. Maa nousee nousemistaan, siksi kun lopulla muodostaa harjun, joka pudottaa järwen rantaan. Purojen warsilla kaswaa siellä, täällä juhannuskukkia (trollius) ja astuessaan porraspuita ei malta olla laskeumatta niiden ihanaa hajua nauttimaan; kuta harwempia wirwoitus-lähteitä näissä maissa on, sen kalliimmiksi ne arwaa; ja kuka on matkamies, joka ei hetkeksi istahtaisi tarjotun tilaisuuden lauhkeata iloa ammentamaan, niinkuin olisi matkan perillä, waikka tietää olewansa matkan warrella. Taas kun lähtee eteenpäin, tuntee kädestään tuon taitetun kukkasen tutun hajun ja näkee metsän muuttuwan matalaksi männiköksi, niin joutaa ajatella itseään ja pientä wäsymystään; on wain olemassa, kun sillä kohdalla elämätä sattuu olemaan. Mutta kun männiköstä pyörähtää harjulle, niin awautuu eteen ihan uusi maailma, ei ennen nähty, ei aawistettu. Suuren Imanteron oikeanpuolitse ja korkeain rantawuorien päällitse astuu silmiin Umbtekin lumiwalkeat tunturit. Jolla ennen ei lie ollut onnea nähdä Alppien lumiwuorien seutuja, sen polwet täytyy wapista näin majesteetillisen luonnon taulun edessä. Niinpaljo kuin näkyi tuntureista yli wiheriäin wuorien, oli se kaikki peitetty lumella, ei semmoisella, kuin nähtiin Kuusamon, Koutajärwen ja Kannanlahden wuorilla, joka oli osaksi sulanut ja näytti waalakalta kewätlumelta, waan semmoiselta, kuin on sydäntalwella pyryn perästä pakkasella, mikä hohtaa ja kimaltelee, kun joskus harwinaiset auringon säteet sille loistoa suo; ja kun tuiskun tuuliaispäät jossain kujassa tahi solassa rupeawat pyörimään, niin ne rakentawat kinokset eriskummallisiin muotoihin: missä on seinä sisäänpäin onteloksi kowerrettu ja hienon räystään päältä lähtee wahwa lumiwalli nousemaan, jota seisoo kowassa, waikka näyttää puuttuwan perustusta: missä taas on nietoksen alapuoli ylöspäin pyöreäksi silitetty ja sen päälle huolettomasti lengolleen nakattu käyrä ja ohut harja, niinkuin tuulen pullistama weneen purje; toiste katkaisee tuuli juoksewan lumiharjun yhtä jyrkkää ja luopi sen teräwän yläsärmän sarwen tyngelle, mikä on aiwan keskitekoisen näköistä. Jos näitä kummallisia nietosten muodostuksia ajattelet tuhatwertaisesti suurennetuiksi ja nostetuiksi jonkun korkean wuoren takaa taiwaan lakia kohden, niin saat jonkunmoisen kuwan Umbtekin tuntureista. Kun taiwaan kansi oli selwä ja sininen, jota wasten nämät näkyiwät, niin pohjan sini enensi lumiwuorien kuumottawaa, puhdasta walkeutta. Mutta ne eiwät ainoastaan kuumottaneet, ne loistiwatkin. Kun aurinko paistoi länsiluoteesta tuntureille ja niiltä heijastuwat säteet koillis-idästä sattuiwat Sassheikan harjulle, niin tunturien itsekullakin kupeella oli eri wäriin wiwahtawa hohteensa, sinertäwä, punertawa, kellertawa. Kun kaikki tämä yhtä haawaa aukiaa matkustajan eteen, niin se tekee wäkewän waikutuksen. Jos sopisi ottaa lapsellinen wertaus, niin sanoisin, etta tämä oli jotakin semmoista, kuin lassa tuntee joulupuun ääressä, kun pitkän odotuksen perästä owet awataan ja kynnyksen yli saa astua siihen huoneesen, jossa sytytetty joulupuu loistaa niin kirkkaalla walolla, että se tuntuu lapsen sydämen sisimpään.