Kun tuntureista luo katseensa alempaan maisemaan, on se aiwan asumatonta, kenties näyttäisi se kolkoltakin, ellei olisi kowin kaunis päiwänpaiste: wuoria wuorien wieressä, alemmat peitetyt tummalla hawupuumetsällä, ylemmät kaljupäät; Imanteron eteläselät owat tyyninä wuorien wälissä, saaria on siellä täällä, lehtipuurannoilla koristetut muutamat, ja onpa koiwurannikoita paikan kussakin mannermaalla myös. Muutamien salmien kautta näkyy pohjoisselkiäkin wähä, ja sinnepäin on selkää etemmä kuin silmä kantaa. Länteenpäin Akkolan lapin selkiä näkemästä estää Sere-tunturi, joka on ensimäisellä suurella niemellä Sassheikasta länteen. Selkien yli auringon alta näkyy Monshe-tunturit, jotka Umbtekin tunturien perästä owat korkeimmat Lapin niemellä, lumiharjalla nekin, waan niiden loisto oli edellisiin nähden kuin kuun auringon suhteen.

Tässä kumminkaan ei saa liian kauan luonnon näköaloja ihaella, sillä muut owat jo menneet majalle. Mäen alla järwen rannalla on lappalais-kota, joka ensinäkemälle sekin on outoa, mutta wielä oudompaa on nähdä itse Lappalaiset kodan ympärillä. He hyöriwät ja pyöriwät, juoksuttawat kapineita kotaan ja kodasta pois, ja kaiken tämän alla porpattawat he niin sukkelaan ja kowasti, että se kuului harjulle kummalliselta rätinältä. Lapsetkin liehuimat niin yhtä totisina, että tuli ajattelemaan: »eiköhän ole loitsimistyö tuossa paraimmallaan; kukaties minkä Turjan lappalainen tekee, jos wäärällä ajalla seuraan sortuu; wanhastaanhan Lapin taika-mahti on aina mainittawa.» Mutta rohkeutensa saa kumminkin karkaistuksi, kun nuo, näet, owat niin ihmeellisesti pientä kansaa, kainaloihin tawallista miestä; ja hätätilassa — onhan loitsuja muillakin! Oli miten oli; mutta sen ystäwällisempää kohtelua kuin Lappalaisissa, tapaa harwoin. Tuskin sain kysyneeksi, oliko tälle kodalle tullut wieraita matkustajia, kun jo juoksu potkassa miehet lähtiwät käsi suorana osoittamaan sitä kruunun rakentamaa pientä tupaa, joka oli kodan wieressä ja jossa matkatowerit oliwat. Jokaisessa pysäyspaikassa Lapissa on kruunu rakennuttanut matkustajia warten semmoisen pienen tuwan, jossa, kun on itikat sawustettu pois, saattaa lewähtää ja takassa ruokansa keittää, jolla sitä nimittäin muassaan on. Tätä tupaa eiwät Lappalaiset ollenkaan käytä, waan asuwat kodassaan tuwan wieressä. Kun tämä oli ensimäinen lappalaiskota matkallamme, käytiin sen sisässä tarkastamassa; se on kuin pistekota Sawon mökkilöissä; owen suusta perään juoksee rinnakkaa kaksi hirttä kyynärän werran, wähä waille, toisistaan paljaan maan päällä, ja niiden kanssa ristiin, oikealta wasemmalle puolelle juoksee samalla tawalla kaksi hirttä saman werran toisistaan. Keskelle kotaa jää siis nelisnurkkainen paikka hirsien wäliin; se on liesi, siinä on padat ja kahwipannu, jotka rippuwat witjoilla kattohirrestä. Katto on auki, mutta sateen ja kylmän ilman aikana pannaan siihen tukku päälle, jos nimittäin joskus tuli liedestä sammutetaan. Lappalainen tahtoo kumminkin tulen pitää wireellä melkeen aina niin päiwällä kuin yölläkin; hän mielellään ratokseen katsoo liekin leimuamista ja sitä eloisuutta minkä palaminen tuo myötänsä; se herättää hänen mielessänsä hiljaista huwitusta, ja luulenpa suurempaakin kuin kesäyön hohto tahi talwisten rewontulien taiwaan lewyinen palo; ja kuka sen on sanonut, että pieni tuli padan alla ei woi olla yhtä mieluinen katsella, kuin suuri tuli taiwaan alla, kunhan silmä on oikea. Lappalainen on walistusta rakastawa, ja pitkät ajat jaksaa hän polwet ristissä allaan istua lattialla tahi oikeammin maan päällä lieden ääressä, eikä pitkästy aikojaan. Tästä kumminkaan ei pidä kenenkään ajatteleman, että hän on perusluonteeltaan alakuloinen ja synkkämielinen; ei suinkaan. Lappalainen on hetken lapsi ja jos ei jonakuna silmänräpäyksenä ole mitään mieltä painawaa, on hän iloinen kuin lapsi. Sen tulimme kyllä näkemään matkallamme eteenpäin. Kun Sassheikan asujamilla oli wene walmis ja tuo ensimäinen toimeliaisuuden puuska oli kulunut ohitse, tuliwat he jälleen lystille tuulelle. Ollessaan heidän parissaan, käy usein oikein kateeksi, kun he jonkin joutawille pikku seikoille saattawat alinomaa ihan sydämen pohjasta nauraa, joka teeskentelemätön iloisuus wiepi mukanaan muassa olijankin, waikkei hän olisikaan lappalaissukua, muistamaan ainoastaan nykyistä ohi lentäwää hetkistä. Mutta semmoista kewytluontoisuutta tarmitsewat todellakin Lappalaiset, warsinkin Wenäjän puolella, sillä harwassa on niitä, joilla on tulewan päimän waroja takanaan; he syöwät kun saawat ja pitäwät paastoja sillä wälin; ja näitä ylimääräisiä wahinko-paastoja taitaa useimmalle sattua tuon tuostakin. Tuo tapa elää kuin taiwaan linnut on syrjäisestä kamalata ajatella; kesällä se mennee mukina; wetää kaloja järwestä; mutta talwella — se on waikeampi käsittää. Imanteran lappalaiset sanoiwat, että kun alkaa ruoka loppua, niin aina sattuu joku kyydittäwä tulemaan, jolta kyytipalkan saa ja sitten saattaa ostaa ruokaa. Heiltä on porot häwinneet hywin wähiin, usealla ei ole niitä ensinkään. Lie sekin syy heidän köyhyyteensä. Sassheikassa näin ihmeekseni muutamia lampaita, ja eräissä muissakin kodissa oli niitä pari kolme. Niinkuin Lappalaiset yleisesti, oliwat Sassheikankin lappalaiset erittäin lyhytkaswuisia. Mutta he owat kestäwiä ja kowia soutumiehiä. Se huomattiin, kun lähettiin

Imanteron

yli 10 peninkulmaa pitkää järweä soutamaan. Kulettiin joku puolipeninkulmaa saarien wälitse, niin tultiin aukealle selälle, johon taas sopi näyttäytymään koko seudun luonnon suuruus. Jo wetten ja wuorten yli lepäsi (ainoastaan Lapissa, luulemma, tawattawa) mieluinen ilman kirkkaus ja eläwyys, joka yhä yleni sitä myöten kuin aurinko aleni. Ja puoliyön hetki, joka pitäisi eroittaa päiwän päiwästä, oli yhä päiwää ja päiwän paiste eli uupumatonna wuorimetsäin oksilla ja tunturilumen wäreilewillä kinoksilla. Oli niinkuin unennäköä, waan ei kumminkaan ollut unennäköä. Sen näin awosilmin, että Heinäkuun 9 päiwä ei loppunut yöhön, sillä päiwä unhotti mennä lewolle. Rajaa eli merkkiä rajoitukseen wuorokausien wälillä oli meillä kuitenkin wähä. Rannan wuoriloista oli eräs, joka pisti huippuaan auringon kaswoin eteen, ja säteet loppuiwat hetkeksi meidän weneestämme. Mutta kun ympärillään näki tuon tyynen ihanuuden, joka järwen pinnalta hiljaa hiipi laaksojen tummuuteen ja laaksoista nousi wuorien waloisille kylille ja wuorilta tunturien loistawille kukkuloille, oli niinkuin kesäinen päiwänlaskun aika iltaruskoneen joskus selwällä säällä Sawon siniwesillä; eli ei niin, waan niinkuin aamun koin ennustama päiwännousu kirkkaalle taiwaalle kotimetsän takaa; eli ei niinkään, waan jos näkisit iltaruskon yli aamunkoin ja yhdistäisit illan kauneuden ja aamun ihanuuden syntymäseutusi armaan taiwaan alla; semmoinen on Imanteron juhannus-yö.

Nämä rantamaat saattaisiwat olla asuttujakin; sitä kait osoitti kaswillisuuden runsaus ja hyötyisyys rannikoilla; waan olojen tällään ollessa ei taida nykyinen tila parantua. Etupäässä karjanhoito luultawasti menestyisi ja elättäisi melkoiset kylät järwien luona. Imantero on wanhastaan maailmassa tunnettu järwi. Monen kansan se lie nähnyt tulewan isännäkseen ja taas muuttawan majaa; joka sen wiimeksi perii, se sen wiljellee.

* * * * *

Aamulämpimän wiileällä ilmalla on suurella selällä kummallinen, oma waikutuksensa. Jo uupui Lappalaisen wikkelä kieli ja hiljaisuus laskeutui wenekunnan yli. Weneen pohjaan poron taljoista mukawasti tehty pehmeä wuode weti joutilasna istujan puoleensa, ja miesten silmät alkoiwat totella sitä kätkyen soudatusta, jossa wene tasaisten aironwetojen kautta myötäänsä oli. Niin minä hullausin lähtemään Umbtekin tunturille katsomaan sitä maalimaa, joka sinne mahtuisi näkymään. Oli pikku mökki wuoren juurella punaiseksi maalattu ja aitauksen sisäpuolella oli mies waimoneen. Päätin kysyä tietä, lähenen porttia, rykäsin, että kurkustani pääsisiwät irti kaikki ne wenäläiset sanat, joita siellä wain mahdollisesti woisi löytyä, ja sain puserretuksi: gdä… gdä…; silloin mies wirkkaa: »mitä te tahdotte», ja minä jäin miestä katsomaan silmiin ja huomasin, ettei ollutkaan sitä rotua joksi luulin. Heidän seurassaan oli nousu waaratta, waikka oli waiwaloinenkin. Kuta korkeammalle noustiin, sitä enemmin näkyi Pohjolan aukeita aloja. Jo kukkulalle päästessä oli se onhea näky, kun kaikille maille oli laskeutunut sumu, jonka läpi wesien, wuorien kuwat haamoittiwat, ja jota wihurit pyörille kääriwät. Mutta sumu lähti pakenemaan pois pohjan tuntemattomille perille. Ja kukkulan alatse lensiwät wuosisadat kuin pilwen hattarat ja wuosituhannet wyöryiwät kuin wäkewät ukkosen pilwet. Kun jäljetkin olitwat pois lakaistut, walkeniwat maat ja niiden wiljelykset seisowat loistossaan. Loipa silmänsä pohjoseen päin, niin siellä oli järwen rannoilla kylä kylän takana ja yksin jäämeren rannikoltakin siinti kylät, suuret kylät ja suuret rakennukset; taikkapa katsoi etelään, niin ei olisi lukua löytänyt sille asuntojen paljoudelle, eikä nimitystä niille laitosten moninaisille lajeille, joita silmä näki maat olewan täynnä yli Wienan meriwesien ja Aunuksen sisäjärwien. Ja ne tiet ja se wilkas liike korkeasta pohjosesta sywään etelään; ja se yhdenlaisuus, samannäköisyys rakennuksissa ja ihmisissä korkeasta Pohjosesta sywään etelään; minä ihmettelin. Mutta kun oppaani sen näki, kysyi hän: »kuka te olette.» »Minä olen Suomen waltion waroilla lähetetty papin wirkaa tekemään tuolla rannalla olewille suomalaisille.» Hän tarkasti minua yläältä alas ja alaalta ylös, niin että minusta alkoi tuntua hywin kamalalta; ja sanoi: »ei suinkaan, onhan siellä papit.» Minä heti lewittämään papereitani ja selitän: »tässä on Suomen Kenraalikuwernöörin kirje, joka sanoo asiani.» Kun mies yhä niin pitkään katsoo minua silmiin, ahdisti sydäntäni, ja harmissani lisäsin tiukasti: »kyllä tästä on ruotsalainen käännös Kuopion Tuomiokapitulissa.» Silloin mies oikaisi wartalonsa, kääntyi werkalleen selin minuun, nakkasi peukalonsa yli oikean olkansa ja lausui matalalla äänellä waimolleen: »tuo kulkee wenäjän papereilla, joista kuuluu olewan ruotsalaisia käännöksiä.» Minusta tuntui niinkuin joku olisi kaatanut wilua wettä päälleni ja samassa heräsin, kun makuulta istualleni hyppäsin poron taljalla ja huomasin, että olin käsiwarteni heittänyt weneen laidan ulkopuolelle, ja se oli Imanteron wiileitä wesiä wiilettänyt.

Seuraawan pysäyspaikan nimeä en tiedä miten kirjoittaisin, lapiksiko wai wenäjäksi, waiko karjalan nimityksen mukaan. Koska olen weli karjalaiselle, sanon ma karjalaisittain: Jokostrowa. Siinä oli kaksi lapinasuntoa. Asujamet köyhiä, iloisia, puheliaita. Yksi karjalatar oli joutunut tänne Lappiin naimisiin ja jäätyänsä leskeksi oli ruwennut tähän taloon piiaksi. Hän ja talon emäntä, joka, mikä hänkin lie ollut, kun oli pitkä, hoikka ja rotewa kuin karjalan nainen, ehkä sanoi olewansa lappalaissukua, nämä osasiwat, jaksoiwat ja wiitsiwät laulua pitää äänessä koko seuraaman taipaleen, waikka oli Kuuma päiwä ja hiki walui soutajilta wirtana otsasta. Laulut olimat enimmäkseen wenäläisiä; ainoastaan jotkut taisiwat olla lappalais-sanaisia, wai lienewätkö olleet sekakielisiä, siltä minusta kuulusti. Näissä wiimemainituissa oli nuotti surkea ja siihen kuului semmoisia äänen puserruksia, kuin joku itkettyään ääneen sitte rupeaa nikottelemaan. Tämä oli wiime kerta kun saatiin lapin laulua kuulla, ja kylliksi se olikin jo korwiamme koetellut. Niinkuin soutajilla, oli meilläkin lämmin, niin että istuimme paitahihaisilla; mutta kuin arwaamatta sattui nostamaan silmänsä oikealle rannalle ja sieltä kylmät lumikinokset tunturin kupeilta wastasiwat silmiin, niin wilun wäristykset käwiwät ruumiin läpi; sen tekee tottumus, kun nimittäin jo lapsuudesta ruumiimme oli luonnolliseksi sen kokenut, että sitä pitää wilustaa kinosten keskellä. Siitä myös olen wakuutettu, ettei kukaan soutajista tätä tuntenut itsessään; heistä oli se ikäänkuin tiedottomasti luonnollista, että saattaa hiostuttaakin waikka suuren kinoksen alla, kunhan aurinko säteitään antaa. Sitä uutta me nyt opimme. Umbtekin mahdottomien lumien ja iljanteiden alla oli korkein ja kaunein kesälämmin.

Taipaleen keskipaikoilla pistää itärannalta selälle matala hiekka-särkkä, joka näytti etempää aiwan paljaalta, mutta kun noustiin sen niemelle ja astuttiin sen wähäiselle penkereelle, juoksi sen keskitse pitkinpuolin kostea alanne, ja siinä kaswoi monenlaisia outoja, jotenkin suuria kukkia, joita emme ennen olleet nähneet; niistä oli komein eräs wallmo-(unikukka-) laji, heleän keltanen, joka kaswaa Lapin wuorilla, mutta näkyy olostuwan täällä alaallakin, sillä paljo niitä oli ja hyötyisiä. Loppupuolella taiwalta näkyi itärannalta lapin asunto. Sen nimen sanoiwat oleman Kunarjeka ja se on nykyään autioksi jätetty. Keskiwälillä on Rikkataiwal, myös itärannalla. Seuraawa stantsia on Rasnawoloka, pienen lahdelman perukassa, länsi rannalla. Rannat owat korkeat ja lehtoiset. Talon kartanolta kun niiden mäkien wälitse, jotka omat kummankin puolen lahden suussa, katsoo selälle ja näkee sen saaret ja niemisen itärannan wiheriän metsän ynnä walkeat tunturit sen ylä puolella, niin se on kaunis näköala. Tähän oli Lappalaisia kokoontunut koko joukko yhteen kalastamaan ja he oliwat enemmin pyhäpuwussa, kuin meidän entiset soutajat oliwat olleet. Minä en tiedä tekeekö Lappalainen yhtä arwollisen terwehdyksen arkipuwussa kuin pyhäpuwussa, mutta terwehtiwät kait nyt Rasnawololaiset meidän soutajia niin juhlallisilla menoilla, että sitä sieti katsella; ja waimothan ne näissä loistaa aina, olipa pohjoisnawan taikka päiwäntasaajan alla. Pitäisi käyttää ranskalaista sanaa, jos tahtoisi sanoa, kuinka sirosti nuo lapin tyttäret kumarsiwat ja niiasiwat meidän emännän edessä, sitte kun oli tawalliset suutelemiset puolelle ja toiselle järjestyksessä toimitettu. Ei isäntämiestäkään näyttänyt wäsymys waiwaawan, kun hän puuttui muiden seuraan, waikka oli soutanut yhtä mittaa wähillä pysäyksillä lähes 8 peninkulmaa. Hän sattui olemaan sassheikassa ja lähti sieltä soutamaan, ensin kotiinsa ja sitte tänne. Lappalaisten seura-elämä on sangen wilkasta. Näilläkin oli paljo sanomista toisilleen ja wikkelällä kielellä he toiwat ajatuksensa ilmi; ainoastaan waimonpuolien oli pitäyminen wähä hiljempina ja muutenkin takapuolella. Wasta käsin emme tulleet niinkään tilaisuuteen lähemmin nähdä tämän pienen kansan pientä seurustelua suuren luonnon keskellä.

Samanlaisessa kojuweneessä lähettiin tästäkin eteenpäin, ja muutaman tahi puolentoista peninkulman perästä tultiin Imanteron pohjoispäähän. Siinä oli autioksi jätetty lappalaiskoto, jossa isäntämme, kyytimies, sanoi syntyneensä. Harwat owat ihmisasunnot Imanteron ympärillä ja niistäkin muutamat autiot. Nämä Lappalaiset arweliwat, että kenties 15 perhettä asuu järwen ympärillä. Noustuamme wastamaata jonkun matkaa ja päästyämme mäen päälle heitimme hywästit suurelle Imanteron järwelle, joka meille oli paljo uutta nähtäwää tarjonnut. Jo alkoi lumitunturitkin jäädä jälelle päin, sitte kun koko järwi-matkan oliwat kohdallamme kulkeneet. Pieni Pieresjarer (järmi) mentiin yli, ja sen pohjoispuolella on kaitanen ja matala taiwal, joka eroittaa Jäämereen juoksewat wedet Wienanmereen juoksewista. Kuollajärwen itärannalla on Maanselkä, stantsia, jolla ei taida olla muuta nimeä kun tämä selwästi perisuomalainen. Siinä maattiin yötä eli paremmin sanoakseni maattiin päiwää, kun ei sattunut yötä olemaan lepoajaksi; eikä juuri paljo maattukaan, sillä tässä keskiyön auringon maassa piti unenkin paeta silmistä, kun näki keskiyön auringon terän waeltawan, säteilewänä ja lämmittäwänä kuin ainakin, päiwättömän pohjosen taiwaalla laskupaikasta yli nousupaikkaan. Tiesiwät sääsketkin, ettei tämmöinen yö ole lewoksi heille suotu. Kulettuamme yli Kuollajärwen (Kuollejaurin) suurenlaisen selän näkyi wielä wiimeisen kerran sinisen tummana (kun aurinko oli itä-etelässä), walkeawiiwaisena Umbtek warjoinensa. Kuollajärwen pohjoispuolella on jotenkin korkea wuori, joka sitte seuraa matkamiestä muutamia peninkulmia. Sen nimi on lapiksi Koado aiwentsh ja wenäjäksi sanoiwat sitä mashowa tunder'iksi. Kuollajärwestä on 10 wirstan taiwal Pullijawriin eli Puolajärween, josta wielä on pieni järwi ennenkuin tullaan wiimeiseen stantsiaan Kitsaan, joka on somalla paikalla erään haarajoen suussa suuren Kuolan (eli Kuollan, miten lie oikein kirjoittaa) joen warrella. Tässä oli myös Karjalan miehiä meren rannalle kalaan ja suurempien jokien suuhun simpukan pyyntiin menemässä. Kuolan joessa, esm. joku peninkulma ennenkuin joki wuonoon laskee, on hywä simpukan pyyntipaikka; siinä sanoi joku miehistä ennenkin olleensa pyynnissä ja ansainneensa hywät päiwäpalkat. Sen mukaan kuin käsitin, lieneekin täällä parempi helmien löyntipailka, kuin esm. Pohjanmaan jokiloissa. Meitä seurasi semmoinen onnellinen sattumus, että joka stantsiassa oli joku karjalainen, jonka kanssa saattoi haastella omalla kielellään, niin että olisimme tulleet toimeen osaamatta sanaakaan wenäjän kieltä, jos tuota ei paljo osattukaan. Kun Kitsasta tullaan Kuolaan, jossa ruuan saanti tietysti on kuin kaupungissa konsanaan, jaettiin tähteet Kannanlahden limpuista Kitsan asukkaille, ja ilosta säteiliwät Lapin lasten silmät, kun woihin kastettua selwää ruisleipää saiwat maistella. Ulkonaiset rasitukset ja ylönkatse kenties myös hallitsewain kansain puolelta omat waiwuttaneet nämä Lappalaiset kurjaan tilaan. Eiwät he taida pitääkään itseään muitten ihmisten weroisina.