Wiimeisellä taipaleella on enin käwelymatkaa koko matkalla Kannanlahdesta Kuolaan, 18 wirstaa alussa ja 3 wirstaa lopussa, sillä wälin 15 wirstaa wenematkaa. Lappalaisia lähti meille kantomiehiksi, ja karjalan miehiä lähti mukaan. Kello jo oli ennättänyt kymmeniin illalla ennenkuin jouduimme taipaleelle. Ensin Kitsasta on pitkä ja jyrkkä wastamäki, jota kesti nousta lähes pari tuntia, mutta tie oli hywä ja karjalan miehistä mainio astuja oli asettunut etukynteen; siten matka joutui. Wähää ennen kl. 12 oltiin waaran päällä ja saatiin päiwäpaisteessa ruweta laskeumaan. Kirkas olikin ilma, puut yhä harweniwat, niin että aurinko sopi myötäänsä hellittämään wasten naamaa. Eillimäiset kiirehtiwät kulkuaan, me puitimme perästä ja Lappalaiset alkoiwat etemmä ja etemmä jäädä jälkeen. Lewähdyspaikoissa kaikki taas kokouttiin yhteen. Maa oli korkeata ylänköä loiwan wietteisiä mäkiä täynnä, mutta kumminkin märkää rämettä yltäänsä, paitsi mäen kukkulat. Kummallakin puolella oli korkeita waaroja, joiden juurella harwaa mäntymetsää näkyi, pohjoispuolella puut pienempiä ja kituliaampia, etäällä toisistaan, eteläpuolella hyötyisemmät ja tiheämmässä. Puuraja luetaan kulkewan halki Turjan niemen kaakosta Kuolaan. Tästä sai jo jommoisenkin kuwan pohjoisen Lapin luonnosta, ja minä katselin sitä tarkoin kun luulin tämän olewan ainoan kerran kun tulisimme kulkemaan sisämaiden läpi. Laaksopaikoissa astuessamme sileitä porraspuita kuului wasemmalta puolelta Kuolan joen kowien koskien pauhaaminen wälistä etempää wälistä lähempää. Puolitoista peninkulmaa saimme sitte weneellä laskea myötäwirtaa jokea. Rannoilla kaswoi pientä lehtimetsää. Kaupungin yläpuolella olewien koskien tähden noustiin taas maalle joen wasemmalle rannalle ja päästyämme tämän päälle aukeni eteemme puista paljas ylänkö, jonka pohjois-reunaa rajoittiwat wuoriselänteet walkeilla lumiharjuilla. Matkamies katsoo pitkään, kun kuulee ettei kaupunkiin ole kuin 3 wirstaa ja näkee edessään aawan aukean, joka näyttää kohoawan merta kohden korkeiksi waaroiksi, mutta yhtäkkiä ratkiaa maa ja hän näkee jalkainsa edessä sywän sileän alangon, hiekka-niemekkeen Kuolan joen ja Tuulomajoen wälillä, jolla lakealla kentällä sijaitsee Kuolan kaupunki. Mäeltä katsoen näyttää kaupunki, wiheriän nurmikentän pohjois-ja koillis-nurkassa, hywin wähäpätöiseltä, ainoastaan nuo 2 kirkkoa, suurempi kiwestä ja walkeaksi siwuttu, pienempi puusta, keltaiseksi maalattu wanha rakennus pienellä saarella kaupungin kupeella, kohottawat wähä sen ulkonäköä; mutta kaupunkia ei katsoja juuri tarkkaakaan, sillä sen asema ja ympäristö wetäwät toko hänen huomionsa sen ulkopuolelle. Koski itäpuolella ja Tuuloman leweä wirta luoteispuolella antawat kaupungille wähä wirkeyttä, mutta muuten on se jyrkkäin, jylhäin wuoriseinämien kolossa, eikä suinkaan silmä löydä wiheriän puun tapaista, katsoi minne tahansa. Koillisesta wain näkyy korkean salmensolan kautta wähä wäljempää, nimittäin wuonon selkää. Päästessämme perille oli kello jo 6 aamulla ja siinä luulossa, että nyt kaikki maamatkat oliwat lopussa ja me niinkuin entisetkin murmannilaiselle rannikolle matkustawaiset pääsimme meritse eteenpäin kulkemaan, rupesimme mielihywällä lewolle kestikiewarin jotenkin siistissä huoneessa. Lie unet maistuneet lappalaiselle kantomiehellemmekin, sillä oman sanansa mukaan ei hän ollut nukkunut sitte sunnuntai-aamun ja nyt oli jo keskiwiikko-aamu.

Heti puolisten jälkeen kokoontuimat seudun suomalaiset huoneesemme, jossa pidettiin tawalliset papilliset toimitukset; niistä ynnä jokaisen paikan wäkiluwusta antawat loppuun liitetyt luettelot tarkemman selwän. Suomalaiset oliwat haudanneet kuolleensa wanhan kirkon saarelle, jonne piti hieruan (laskuweden) aikana kahlata wirran poikki. Hautoja lukiessa ja ihmisjoukon seistessä karttui sinne niin suuri sääskien paljous, että se oli tosi-waiwaksi paikalla asujillekin, mitä sitte tottumattomalle wasta tulleelle. Mutta niin hupainen kuin tämä päiwä oli, kun sain ruweta wartonaiseen toimeeni, jota warten olen tullut näille pohjan perille, niin ikäwä oli seuraawa päiwä, sillä wenäläinen kyyditsijä Kuolassa, ruunun palkkaama, kieltäytyi antamasta wenekyytiä. Tästä kuletaan nimittäin suurilla weneillä 8 peninkulmaa meritse Jeretiikaan, joka on kauppa-paikka saarella Uuramuonon suussa, ja siitä 2 peninkulmaa Uuran kylään. Pitkällisten keskusteluin perästä suostui wiimein wenäläinen antamaan meille oppaan maitse; ja meidän piti antautua tuolle tiettömälle kolkolle 6 peninkulman taipaleelle jalkaisin waeltamaan. Iloisia muistia mulla siis ei ole Kuolasta. Kestikiewarissakaan ei saanut mitään ruokaa. Ensin täytyi kupetsasta käydä aineet ostamassa ja sitte rupesi emäntä toki keittämään; ja niin saatiin kuitenkin kunnon ryynipuuro. Maitoa saa Kuolassa myös. Lehmiä on noin 30—40, ja niin suuria ja pitkäkoipisia lehmiä en ole koskaan nähnyt. Kentällä ja kosken partailla näkyi olewan kyllä ruohoa, 1 hewonen kuului kaupungissa myös olewan. Katsellessamme karjaa rannalla huomasimme siellä pikku mökkiä eli niinkuin ensin luulimme huwihuoneita, mutta kun kurkistimme akkunasta sisään näimme niiden olewan kappelia, joissa oli jumalankuwia nurkissa. Semmoisiksi huoneiksi oliwat ne meistä kowin kehnoja; mutta maassa maan tawalla.

2 suomalaista lähti meille kantomiehilsi Uuraan. Alkutaimal kulettiin pienellä meneellä. Joku peninkulma kaupungista supistuu wuono salmeksi, jonka länsipuoli on korkea kallioseinä. Sen ra'oissa ja ulkonewilla pankoilla pesii ja asuu suuret joukot kaikenlaisia wesilintuja, kalalokkia, tiiroja y.m., joista erittäinkin ensinmainitut owat toisenlaisia kuin sisämaissa. Myötäänsä kantoiwat emät pitkissä jonoissa kaloja korkeihin pesiinsä, ja pojat rääkyiwät, niin että kalliot soiwat. Mutta tiirat oliwat oppineet kummallisiksi loisiksi; tähystiwät milloin wesilintu toi kalaa pesäänsä, ja heti kuin emä oli lähtenyt toista hakemaan, lensiwät he lähelle poikain päälle rääkyen, ja kun nämä ojensiwat kaulansa ja suu auki nostiwat päänsä pystyyn luullen emän tulewan, tekiwät nuo ilkiwaltaiset tiirat mestarillisen pyöräyksen alaspäin, sieppasiwat kalan poikain edestä suuhunsa ja puikahtiwat waiti pois. Linnuilla on meressä ruokaa ja asunto rauhallinen näissä ihmisistä köyhissä maissa; sentähden ne wiljehtiwät niin hywästi ja enenewät mahdottoman suuriin määriin. Kuuluwat Kuolalaiset joskus koetelleen päästä lintujen pesille. Eras wenäläinen nuorukainen oli wuoren päältä laskeunut nuoraa myöten kallioseinän siwulle munia kootakseen pesistä, waan nuora oli kallion teräwiä särmiä wastaan hankautunut niin etta oli katkennut, poika parka pudonnut alas kuolijaaksi. Sitten ei sanota koetellun enää häiritä lintukarjoja tällä paikalla. Mutta waikka kyllä on paljo lintuja tassa, niin että se kyllä kummaksi käy sille, joka on nähnyt ainoastaan Suomen lintuparwet, ei se kumminkaan ollut sinnepäinkään, mitä nähtiin aawan meren rannalla.

Kuolan wuonon kummallakin rannalla oli lapinkotia, 2 länsi- ja 1 itärannalla meidän näkemiämme; ne oliwat suuren turpeen kaltaisia, ja kyyristyen täytyy niihin sisään mennä. Purjehdittuamme lähes pari peninkulmaa pantiin maalle erään nykyisin aution, pienen, hirsistä tehdyn mökin luona, ja siitä oli alettawa tuo wähintäänkin 4 peninkulmaa pitkä maataiwal. Mökin luona laittauttiin reilaan. Se oli merkillisellä paikalla, sillä ympärillä oli puita. Lahdelman pohjoisranta oli korkea ja siten suojeltu pohjatuulilta; lisäksi oli se multamaata ja sillä kaswoi tawallisen pitkiä koiwuja, jotka oliwat kewät-wihannossaan; jopa pistihen koiwikosta ujosti esiin tuomikin; se oli wasta puhkaissut kukkansa auki ja lewitti suloista tuoksuansa pitkin tyyniperää rantaa. Sisempänä lahdenperässä oli toisiakin ja tekiwät samaa wirkaa. Nähtiinpä pihlajiakin; ne oliwat nupussa ja odottiwat lämpimän lisää. Tuota katsellessaan luuli olewansa kewään alussa; ja pohjoislapin kewät olikin nyt kohta paraillaan; mutta meille se oli jo kolmas: ensimäinen Kuopiossa, toinen Kuusamossa, kolmas Kuolassa; kotoa lähtiessämme oli kewät jo ohitse, ja tuomen ja pihlajan kukinta loppunut; mutta aiwan alku-tuoreudessaan kohtasi meitä kewät taas Kuusamon wuoriseuduilla, ja ihmeeksemme saimme ihailla wielä kerran kewäimen suloutta täällä kylmyyden kotipaikoilla. Mutta tähän täytyikin meidän jättää kewäimen yksin suloinensa iloa pitämään; tästä ylöspäin, siellä on maita, jossa ei kewään, ei kesän kauneutta näy. Jyrkän rannan-törmän päältä alkaa 2 tahi 3 wirstan wastamaa wetistä rämettä, jossa siellä, täällä puroja myöten wesi laskee wuorilta mereen, mutta enimmittäin waluu se sammalikon läpi joka paikasta, ja ainoastaan näkywien kallion kylkien kohdalla se juoksee pikku koskina. Tämmöistä maata noustessaan wuorille tietää olewansa työssä; waiwannäköä ei Lapissa wältä kukaan; pitää kaiken woimansa perästä polkaista rahkasammaleesen kuoppa siksi kuin kowa wastaa kantapäätä; siitä tun wetää jalkansa ylös, on selwittelemistä, ettei takerru waiwaiskoiwu-warpuihin, jotka owat tiheät kuin pajupehkot puroin warsilla; ja taas, kun on pujotellut saappaansa läpi warwikon, pitää työntää jalkansa lähes polwiin asti sammaleesen, ennenkuin kykenee toista nostamaan. Wähän wäliä istuu mielellään mättäälle lewähtämän, ja ikäwällä katsoo wuoren kukkulalle, jossa on kowempi maa astua; ainoastaan lyhyttä peuran jäkälää on someroisen maan-kamaran päällä; sanotaan »mäen welkansa maksawan;» luulossa että saa ruweta myötämäkiä laskemaan, astutaan mäen päälle; mutta se toiwo peräti petti; heti takana ensimäisen on toinen kahta korkeampi wuori, jolle taas kiipeämään. Ne notkelmat, jotta wuoren korkeilta syrjiltä juoksewat alas sywiin laaksoihin, oliwat lunta täynnä; ja kun saapas liukahteli luisulla hangella, hirwitti katsoa alas, sillä sywyyden hämärään pohjaan olisi ollut kamala wauhti laskea mäkeä. Lumijuowain wälillä on sulaa kalliota ja karkeata someromaata wuorotellen; sitä on hywä astua, kun saa pikkuisen matkan päässä lewähtää. Mereen päin wiettäwällä puolella ei olekaan niin paljo sääskiä, kuin sisämaassa, jonkatähden saa rauhassa lewähtää, ja se ei ole wähä etu. Päästiin wuorelle. Sen kukkulalla käwi läpitunkewa wiima jäämereltä, joka liiaksikin ankarasti kuiwasi hien ruumiilta. Mutta helposti lensiwät tuuliaispäät tunturien päällitse; raittiit ne oliwat, ja helppo oli hengittää. Wälistä puski tuuli niin että piti ottaa lakkinsa käteen, sillä waikea olisi käydä noutamassa, jos wihuri keweän kesälakin siirtäisi toiselle tunturille. Waikka täältä kylmyydestä pois päästäkseen mielellään kiirehtii eteenpäin, pitää kumminkin siksi kestää seistä, että saa katsotuksi tämän kolkon ilman alan autiot seudut. Niinkauas kuin silmä kantaa, on mäkiä mäkien wieressä tällä tunturi-ylängöllä, kaikki kaljuja, ei puuta, ei pensasta, ei edes pieniä kaswin warsiakaan ole; niin puhtaaksi on pohjostuuli porottanut nämä maat. Kaikille ilman suunnille on pelkkää autioutta, ääretöntä paljasta ja karkeata wuoristoa, jossa ei elämän merkkiä näy. Tämän ympäristön keskellä ymmärtää, kuinka totta sanoo, kun Kalewala puhuu »Lapin raukoista rajoista.» Kuolan wuono oli jo jäänyt niin kallioiden lomaan, ettei sitä näkynyt, mutta sisäjärwiä näkyi useita, suuriakin ja saarisia, mutta lintua ei nähty koko matkalla yht'ainoata, ei wesilintua eikä kalalokkia; josta woi arwata, etta järwet owat jolo kalattomia taikka luultawammasti hywin wähä-kalaisia. Ennenkuin tästä lähdetään tunturia alas laskeumaan, kysytään oppaalta: »minnepäin ruwetaan nyt painamaan.» Hän tirkistelee kipeillä silmillään ja osoittaa erästä kaukana siintäwää wuoren yppylää: »tuolla on puoliwäli.» »Puoliwälikö!» urahtaa yksi ja toinen meistä yksiwakaisella äänellä; mutta wenäläinen nyökyttää päätään ja sanoo: da, da. Me silloin huomasimme ettemme olleet wäärin ymmärtäneet; ja meidän täytyi antaa puoliwälin olla niin kaukana, kun sitä ei woitu siirtää lähemmäksi. Alaspäin oli huokea astua, siksi kun tultiin taas rämeille; niillä kaswoi pikku mäntyjäkin eteläpuolella mäkien rinteitä; mutta kitulijaita ja surkeita ne oliwat. Rämeiden poikki päästyään, saa taas waaroja nousta ja waaroja laskea. Somimmat paikat oliwat pienet mäkiharjanteet järwien wälillä. Eräässä kohden oli wasemmalla puolen olewan järwen pinta melkeen harjun tasalla, mutta oikeanpuolimainen järwi oli sywän ja jyrkän mäen alla laakson pohjassa wuorien wälissä, eikä minkäänlaista yhteyttä ollut näiden järwien wälillä, waikka harja oli jotenkin kaitanen. Toisien järrwien siwu kun mentiin, täytyi kiweltä kiwelle hyppimällä kulkea yli kuohuwien koskien, mutta ne eiwät muodostaneet mitään jokia, maan ryntäsiwät järwestä järween mistä kallion kolosta milloinkin, niinkuin täydestä maljasta wesi läikähtää yli laidan mistä kohti sattuu. Ajattelin, ettei suinkaan sinä ilmoisna ikänä ihmisjalka ole näitä maita kahlannut; ja niinpä taisi ollakin, sillä oppaamme rupesi meitä kierrättelemään niin kummallisia teitä järwiä pitkin ja soita poikki aina wain sinne, missä korkeinta mäen kukkulaa oli. Minä jo luulin että hän tekee meille harmia siitä kun minä suota rämpiessäni heitin takkini hänen taakkansa päälle, josta hän tuntui kowasti suuttuwan ja äisteli mulle jotakin, jota en ymmärtänyt. Minä kun en muuta osannut, sanoin: harasho, ja heittäysin pitkälleni lewähtämään; mutta siitäkös tulistui wenäjän mies, tuppasi takkini takkansa koloihin ja sytöi sillä wauhdilla, että olisin tawallisissa oloissa surkutellut takki-riepuani, mutta nyt mielelläni siitä erosin, tuli mihin tuli; se olikin painanut kauan hartioitani kuin raskaskin kuorma; siihen äreään puheesen, jota mies takkaansa laitellessaan piti, en walitettawasti saattanut mitään lauhduketta antaa; ja kun en muuta osannut, sanoin mättäältä jolla selälläni makasin: harasho; silloin ei takka paljo painanut, kun mies wiskasi sen selkäänsä ja pahaa porinata pitäen lähti astua wiuhkaisemaan, että »töppöset löyhki», niinkuin sanotaan; kantajammekin nostiwat päätään: »joko se lähti». Ei muu auttanut, kuin kesken lewähdyksen ylös ja polkea perästä. Miehet selittiwät että wenäjän mies sitä nurkui, että hänelle pannaan kantamista, waikk'ei hän muuta kuin opastamista warten ollut isäntänsä käskystä tänne lähtenyt. Me käskimme miesten tulkita, että hän saa kantamisestaan meiltä maksun, ja rauha oli jälleen rakennettu. Kumminkin näytti hänen käytöksensä perästäpäin oudolta; ja meillä käwi jo salaisesti ne ajatukset, että oppaamme kenties karkaa kotiinsa tältä waiwaloiselta taipaleelta. Kantajamme pitiwät toisia epäluuloja oppaastamme, ja kun hän yhdellä mäellä kysyi: »näkeekö kukaan täällä jossakin pienempää kiweä suuremman päälle nostettuna», niin wirkkoiwat hekin, että he jo ammoisen aikaa owat katsastaneet, että taitaa opas joutaa pois wiralta. Erottiin jokainen eri suunnille etsimään kiweä kiwen päältä. Jonkun ajan perästä löytyikin semmoinen tien mutta, ja nyt opaskin sanoi tuntewansa seudun, ja korjasi äsköisen osoituksensa puoliwälin tunturista; oikea tunturi, meidän kulettawa, olikin wasemmalle kädelle siitä, mikä ensin oikeaksi luultiin; mutta yhtä kaukana se oli sekin. »Onko tuo nyt oikea tunturi», »da, da» wastaa wenäläinen; »sitte kaikki pahat tuulet pois, ja marssitaan eteenpäin». Oppaan silmät wettä keitti, kun tähysteli noita kiwiä kiwien päältä; mutta katosi meiltäkin kaikki pahat epäluulot, niin uuras tien urkkija oli hän. Ja kun näimme ne kengän hieromat, mitkä oliwat jaloissansa, ja ne waate-repaleet, joilla koki kipeitään peitellä, niin käwi mies-parka meille sääliksi.

Kuta etemmäksi päästiin, sitä hitaammaksi käwi matkanteko; noustessamme puoliwälitunturin päälle, ei tahtonut wasen jalka jaksaa oikean rinnalle, eikä oikea edelle wasemmasta. Tunturin päällä suuren kiwen takana otettiin pitkä lepo; se olikin tositarpeesen. Näköala tällekin tunturille on kolkkoa; laaksoin pohjissa olewia puita ei näy. Göthe, Saksan runoilija, kuuluu sanoneen Neapelin näköalasta: »joka on nähnyt Neapelin, ei woi tulla onnettomaksi». Yhtä hywästi saattaisi sanoa: »joka on nähnyt Lapin raukkoja rajoja, ei woi tulla onnelliseksi;» niin kolkon ja kylmän kuwan ne jättäwät katsojan mieleen. Mutta kun me ajattelemme seudun kolkkoutta, näkyy ihmispäitä wilkkuwan wieressä olewan tunturin harjun takaa; ne hääliwät edes ta'as; pilkistäwät kiwen takaa ja katoawat. Me jo rupesimme lukemaan, kuiuka monta meitä on; »6 miestä!» ei Lapissa sen suurempaa sotajoukkoa tarwitse — ja me makaisimme tyynesti. Ei kaukaakaan, kun jo wetäypi 3 kolttalappalaista meidän tunturillemme, awopäin ja säikähtyneenä. He oliwat lähisen tunturin huipulta katsoneet kauan, mitä liikettä se oli, kun me kiwen takana makailimme ja kääntelimme ruumistamme, ja tulleet siihen päätökseen että me olimme karhuja. Laukkunsa, lakkinsa ja muut kapineensa heittiwät tunturille ja tuliwat nyt tarkemmin asiaa tutkimaan meidän luoksemme. Huomattuansa meidät matkamiehiksi tuliwat tietä kysymään. Kolttalaiset eiwät nimittäin olleet ennen käyneet tätä tietä, tiesiwät wain missäpäin Kuola on, ja oliwat lähteneet sitä suuntaa tunturien yli waeltamaan; oikeassa oliwatkin, mutta siinä erehtyiwät, kun luuliwat Kuolan olewan sen tunturin alla, jolla me lewähdimme, ja kun me ilmoitimme heille, että he owat wasta puoliwälissä Kuolan wuonon lahteen, josta wielä saawat kierrellä wuonon rantoja pari peninkulmaa, ennenkuin saapuwat kaupunkiin, niin suurilla silmillä katsoiwat pitkään toinen toiseensa; lähtiwät sitte noutamaan rippujaan ja pitkittiwät matkaansa. Sanoiwatko nuo totta, wai oliwat roswoamis-matkoilla, niinkuin yleisesti kolttalaisilla tapana on, sitä emme tienneet, mutta meidän kantomiehemme wakuuttiwat, että semmoinen kolttalainen on; kunhan saa wähänkään suunnan tietää jonnekin, niin kyllä hän osaa sinne, tunturit owat hälle tuttuja, ei hän niille eksy. Kolttalappalaiset, eräs lappalaissuku, jotka owat kaikki wenäläiskreikkalaista uskoa ja suurempikaswuisia, kuin tawalliset lappalaiset, owat ylönkatsotut joka paikassa; luulenma juuri epärehellisyytensä wuoksi. Meidän lewähdyspaikastamme lounaasen päin joku matka on tawallinen koiwumetsä, jossa on peuransyöttöpaikka talwella; se on ainoa metsikkö tällä tunturi taipaleella (lukuunottamatta Uuran wuonon koiwikkoa) ja on puoliwälissä, kun suoraa tietä talwella ajetaan Uurasta Kuolaan, 6 peninkulmaa. Wirkistyneinä lähdettiin eteenpäin. Matka oli samanlaista alinomaista nousemista ja laskeumista. Sen uuden löydön teimme kuitenkin, että waaroilla kaswoi pieni kukka; nimeä en tiedä; se wiwahti paljo neilika-lajiin. Nähtiin tunturi-metsäkanojakin, jotka juosten, lentäen pyöriwät edessämme ja surkealla äänellään walittiwat olemistaan, mutta laaksoihin eiwät lähteneet, palasiwat korkeille tuntureilleen; siellä oli heillä kumminkin hywä olla. Wastahakoisesti ja pelkotunteilla mekin tällä matkan loppupuoliskolla lähestyimme laaksoin pohjia; kyllä meillä jo oli ollut tekemistä noiden pohjoisimpain maitten kiusantekijöiden kanssa, mutta nyt wasta meille pula tuli. Sitä sääskien paljoutta, mitä oli tyynissä laaksoissa, on mahdoton toiselle selittää tahi uskottawaksi saattaa. Meillä oli niistä tosi waiwa. Ilma oli niin kuuma, ettei käwellessään jaksanut minkäänlaista liina-bashlik'ia taikka harsowaatetta pitää kaswoillaan, ja tunkeutuiwat ne niidenkin läpi jos jostakin reiästä. Kun sääskiä on niin paljo ja syötäwiä ihmisiä niin erittäin wähä, niin ehdättäwät edelliset toinen toisensa kilwan ihmisraukkain niskaan, eiwätkä huoli huiskuttamisesta ja pieksämisestä mitään, waan töytääwät suoraan ihoon ja pistäwät samassa nahan läpi. Näin parhaaksi koetella suojella ainoastaan kaswojani ja heittää niska ja kädet aiwan alttiiksi. Tuskalla saattoi pelastaa silmänsä, sieramensa ja korwansa tukkoon joutumasta; myötäänsä piti pyhkiå nenäliinalla sitä syöpäläisten siiwoa silmiltään pois; kuolleita oli kuin tahasta ja yhä utakammasti toista tuli; missä wain wähänkään lehtimetsää ja lätäkköpaikkaa oli, sieltä niitä sawupilwinä pemahti wastaan. Pysäyspaikoissa sai parhaiten rauhassa olla, jos päälllyspaidan eli liinapaidan weti korwiensa yli ja rupesi pitkälleen kaswot mätästä wasten. Muuten on näissä taisteluissa syöpäläisiä wastaan paras neuwo ajatella: wähät muusta, kunhan hengissä pysyy. Sittekuin oli kylään tultu, sanoiwat Uuralaiset, ettei tänä kesänä paljo sääskiä ollut, waan kun on ollut pitkälliset tyyneet, silloin niitä paljo on; notkopaikoissa ei silloin saata kukaan olla. Siihen me emme osanneet mitään wirkkaa.

Keskiyön aikoihin noustiin wuoriseudun wiimeiselle korkealle tunturille, jolle näkyy aawa meri niemineen, saarineen. Oli kuinka myrskyinen ja julma tahansa, etäälle se wain näyttää tyyneltä ja miellyttäwältä, kun päiwä takaa paistaa. Sentähden oli meistäkin, niinkuin jo olisi oltu muun maailman yhteydessä erillään erämaan kolkkoudesta, kun meri nähtiin. Kuta lähemmä matkan päätä päästiin, sitä enemmin oli lehtipuuta ja joitakuita wirstoja wuonon perästä on tawallista pientä koiwikkoa, josta jo alkoi polku wetää taloihin. Keweniwät jalat, kun pääsiwät polun päälle, eikä kenenkään mieli tehnyt lewähtämään; uteliaalla toimeliaisuudella hiipi toinen toisestaan siwu, ja rantamäen koiwikosta astuttiin ulos; silloin näkiwät silmämme ensi kerran suomalaisen uutisasutuksen jäämeren rannalla. Montakertaa olin kotonani ajatellut, minkähänlaiset kansalaistemme asumasiat mahtanewat olla noilla kaukaisilla perukoilla; waeltaissamme kauwan wallan wieraista omista olipa jo muistissamme melkeen solahtanut tuonnemmaksi, minkälainen suomalaisen talo onkaan; ja ainakin arwellen suomalaisten ihan eri lailla asuwan täällä korkeassa pohjaisessa kuin kotonaan, kiinnitin silmäni heidän taloihinsa, jotka waloisan aamuyön tyyneydessä pitiwät hiljaista yölepoansa meidän edessämme; mikä sywästi ilahuttawa näky oli toki tuo, kun huomasimme talossa 2 pientä tupaa wastakkaa ja wälillä porstuan, johon on kartanolta owi portaineen, kartanon toisella puolella pienen nawetan ja kodan, huomasimme huoneiden ympärillä semmoisen siisteyden ja puhtauden, joka meidän matkamme warrella oli jäänyt Suomeen, näimme pystöaidan, joku ympäröi pihan ja pienen nurminiityn; kun wielä tiesimme nyt astuwamme kansalaistemme katon alle, jossa tarjotaan kättä, puhetta ja ruokaa semmoista kuin syntymämaalla, niin woi jokainen arwata miten lämpimillä tunteilla me nousimme

Saaniwuonon

Juhana Petter Lyhytniemen owea kolkuttamaan. Wanhat owat aina warullaan; heti heräsikin isännän äiti ja tuli kysymään tulijoista; mutta kun kuuli, kuinka kaukaa tällä kerralla oliwat wieraat, meni hän emäntätä herättämään; ja yhtäkkiä olikin tupa järjestyksessä; ja me heti sisään, kun lukko aukeni. Isännät owat kaikki tähän aikaan kesässä kalassa. Me tiesimme, että tässä talossa ei tarwitse itse tehdä wuodettaan, niinkuin matkalla tähän asti, ja sanoimme: »älkää nyt, emäntä, ruwetko muuhun puuhaan, waan laittakaa meille wuode, että pääsemme lewolle». »Kahwi on heti walmista», arweli emäntä ja kiirehti toiseen tupaan, mutta meistä ei kukaan yrittänytkään emäntää kieltämään, sitä juomaa ei oltu nähtykään sittekuin Kuusamossa, ja jos yksi ja toinenkin, niin taisi joku maisterimies meistä olla erittäinkin kahwin rakastajia miehiä. Hywällä mielellähän me joimme kahwit. Sitte kerrottiin emännälle äsköinen kehoitus, wäsymys oli näet käskijä; »tee-wesi on heti walmista;» silloin ei katsottukaan toisiimme niin hymysuin, kuin äsken; mutta emännän hywä tahto loisti hänen silmistänsä, ja mielelläänhän tekee toiselle mieliksi, kun niin wähällä woipi. Tuskin oli teet saatu loppuun, kun emäntä kantaa pöytään tuoreita loistawia wiilipyttyjä ja kowaa keltaista woita, walmistaa ruokapöydän, niin kunnollisen, ettei semmoista oltu nähty sittekuin Kuusamossa; eikä yksikään meistä yrittänytkään kieltämään; käski nälkä pöytään, waikka wäsymys wuoteesen; mutta tuon ruuan ääressä olikin ruokahalu semmoinen, ettei mokomaa — sittekuin Kuusamossa. Ja kun emäntäkin wähä asettui liehumasti, että saatiin ruweta haastelemaan, kuultiin että hänkin oli Kuusamosta, ja hänen miehensä ja anoppinsa ja lapsensa, kaikki, kaikki oliwat Kuusamosta, ja kuinka tänne oliwat Kuusamosta tulleet, siitä olisimme tarkastikin saaneet kuulla, jos olisimme jaksaneet, mutta kun emme jaksaneet, täytyi se jäädä wastaiseksi; mutta heti kun se oli lykätty wastaiseksi, ummistui meidän silmämme ja ainoastaan muutamia silmänräpäyksiä liikkui wielä lämpimät kiitollisuuden tunteet Kuusamolaisten ystäwällisyydestä wäsyneessä mielessämme, ja sitte waiwuimme semmoiseen makiaan uneen, ettei mokomaa — — sittekuin Kuusamossa.

Jo edeltä puolenpäiwää kello 10 aikana herätettiin meidät sillä ilmiannolla, että jos mieli tänä pänä Uuraan, niin oli nyt hieruan aikana mentäwä, ennenkuin ulli-wesi (nousuwesi) peittää wuonon perän leweät lietteet. Meren rannalla woi näit jo ennakolta tietää, milloin wesi on wähimmillään. Se nousee 6 1/2 tuntia ja laskee 6 1/2 tuntia; jos hieruan aika tänään on 9 aikana e.p.p., niin se on huomenna kl. 10 ja ylihuomenna kl. 11, j.n.e. aina 1 tuntia myöhemmin. Sentähden piti meidän tuo pikku 3 wirstaa matka tehdä ennen puoltapäiwää, ellemme tahtoneet ruweta kiertämään poluttomia rantatörmiä. Ja pitkiin käwelemisiin ei tehnyt mieli, sittekuin olimme kulkeneet tuon waikean wiime taipaleen; noin 12 aikana olimme edellisenä päiwänä lähteneet Kuolasta ja kl. 3 aamulla tultiin Saaniwuonoon. Oli merkillistä että tämä 14 päiwä Heinäkuuta oli juuri se päiwä, jonka seuduissa olin jo kotoa kirjoittanut tulewani Uuraan, jos terwennä pysyisin. Saaniwuonon länsirannalla ja joen wasemmalla puolen on Lyhytniemen talo; ne muut 3 suomalaista ja 1 karjalainen owat wuonon itärannalla. Joki laskee wuonoon Saanijärwestä, johon pienempi Lastajärwi etelästä laskee. Uuran wuono on paljoa suurempi kuin Saaniwuono, ja kummallista on kuinka pian sen hiekkalietteet kuiwawat heti weden laskun perästä, niin että niitä saattaa kuiwin jaloin käwellä; tuskin jalkopohjakaan kastuu. Kuiwanakin ollessa asuu hiekkapohjassa eräs pikku, wikkelä kala, Pisanki, teräwä kuin äimä; ja aiwan kuin mato kaiwaa se tien itselleen mullassa. Lietteet kuwastawat walkeammilta luin owatkaan noita tummia ja korkeita kallioseiniä wastaan, jotka owat wuonon ympärillä.

Uuran