Jäämeren wesi on kirkasta; monen sylen sywyydestä näkee pohjan. Einoniemen seuduilla katseltiin sitä kauan. Kallion seinä, jonka ilma weden pinnan yläpuolella on tehnyt rumemmaksi, on pinnan alla siniseltä, harmaalta ja walkealta loistawa; se on wiiwakas ja täpläkäs, puhdas kuin taiwaankansi. Harwassa kaswaa pohjassa merikasweja, jotka lewittäwät lehtiään niinkuin säteitä keskipisteestä; kun näitä on suurempia ja pienempiä, antawat ne meren pohjalle niin kauniin näön, ettei marmori-pöytä kukka-buketteineen saata wertoja wetää. Meidän kulkumme käwi aiwan hitaasti; soudettiin siwu Ara-wuonon suun ja sitte Kassi-wuonon, ja wasta jälkeen puolenpäiwän päästiin
Kakkarin
kylään, joka on Laatsiwuonon suussa itärannalla. Ainoastaan muutamia aikaihmisiä oli lasten kanssa kotona. Siitä lähetettiin sana merelle läheisyyteen, jossa oli kalastajia, että tulisiwat kotiin, mutta kalastajissa olikin wain wuonon perästä miehiä, jotka parilla wämpöörillä tuliwat Kakkariin ja hankkiwat meille ruokaa, sillä talojen emäntä-wäkikin sattui olemaan poissa. Tämä kylä on korkean wuoriseinän eteläpuolella aiwan rannalla. Wenäjän Karjalaisia asuu kahdessa talossa, joissa oli muutamia wenäläisiäkin. Toista wuotta taapäin oli tässä kylässä tapahtunut se tapaturma, että Joh. Abr. Arpela (Uuran ukko Arpelan poika) oli laittanut 12 wuotiaan poikansa jäkäliä keräämään taloin wieressä olewille wuorille, ja tuo oli liukahtanut eräältä kalliokulmalta ja putosi alas kuoliaaksi.
Kylään näkyy Muotkawuonon suuri selkä luoteisesta, mutta wieressä olewat korkeat kalliot estäwät aawan meren näkymästä. Kun tämä kylä on wuonon suussa, johon pian mereltä sopii pistäytä, on se tawallinen kalastajain ja kalanostajien käyntipaikka. Nytkin oli siinä wiikkokausia eräs wenäläinen turskan-ostaja laiwa majaillut. Matka wuonon perään oli aiwan hidasta kulkea tyynen aikana suurella wämpöörillä, waikka oli miehiä panna joka airon nenään kaksittainkin. Kumpikin ranta on korkeata kiwiwuorta ja hywin mutkaista. Joku hylje olisi saatu ampua, mutta pyssyt oliwat kajuutassa, ja kun niitä miehet rupesiwat esiin kiirehtimään, sukelsi hylje pois ja pääsi johonkin kiwen louteroon piiloon. Jo oli yö ennättänyt kulua puoliwäliin, ennenkuin päästiin
Laatsiwuonon
kylään, joka on Laatsi-joen (eli niinkuin toiset lausuwat Läätsinjoen) suun itäpuolella. Kuonon perukka on samanlaista aukeata lietettä, kuin Uurassakin. Tämä kylä on wasta 5 wuoden wanha, ja sentähden se onkin ulkonäöltään surkeampi kuin mikään muu kylä jossa käwin; kaikki tuwat turpeista, ja niinkuin yhtä yökortteeria warten kyhätyt. Mutta noustaan lietteeltä rantatörmän päälle; silloin awautuu eteen sangen awara kenttämaa, josta saisi hywääkin niittyä, jos olot olisiwat toisenlaiset. Mutta kun maanwiljelijä (jos semmoista nimitystä saa käyttää näillä mailla) tietää, että se heinämaa, jonka hän on walmistanut, kenties piankin tapahtumassa weronlaskussa, tulee toisen omaksi, niin ei hän saata tosi työtä uhrata niityn tekoon; muuten maa on Laatsiwuonon perässä hywää, ja sisäänpäin mannermaahan se kaswaa jokaisen täällä tawattawan puulajin, niinkuin koiwun, lepän, pihlajan j.n.e. (petäjätä ei löydy). Kun astuu tupaan, hämmästyy nähdessään sitä siisteyttä, mikä noiden ulkoapäin rumain asuntojen sisällä on. Emäntäwäki katsoi suurilla silmillä, mikä miehille oli tullut, kun päiwää ennen oliwat kotoa lähteneet kuukauden kalastus- matkalle walmistettiin ewäin, ja nyt yhtäkkiä miehissä palasiwat kotiin. Erehdys tuli pian korjatuksi, ja sana wieraan tulosta kulki nopeasti kotien ympäri. Se tupa, johon me menimme oli sisältä wuorattu halaistuilla koiwurangoilla, jotka seisoiwat pystyssä ja joista kupera puoli oli lyöty turpeiden sisään. Tupa oli myös jotenkin korkea; se näytti sangen siewältä, ettei suinkaan olisi luullut olewan tuwassa turwekatossa ja turweseinäisessä. Paitsi siisteyttä asui tuon turwekaton alla myös erinomainen ystäwällisyys wierasta kohtaan, joka kohtelu ainoastansa sen kautta tuli surumielisyydellä sekoitetuksi, että kaikki asujumet näyttiwät muuttamalla jalalla asuwan; kuka aikoi ensi syksynä, kuka ensi kesänä tuohon kulta-maahan Amerikaan, joka kohta nielee pohjois-Suomen parhaat työwoimat kultaiseen suuhunsa. Tuommoinen kansanwaelluksen kiihko, kun se kerran leimahtaa liikkuwan pohjalaisen mielessä palamaan, sitä ei pidätä mikään, ei kerrassaan mikään; Ameriikaan, mahtuuhan sinne miestä ja kukapa hukkuneiden haudoilta huutaa!
Hywän toimeentulon woisi Laatsilainen hankkia itselleen toimella ja työllä, waan kun hän aikoo ja aikoo pois, eikä perehdy paikoilleen, niin »aika kuluu arwellessa.» Seuraawan päiwän j.p.p. puhalsi raittiisti lounaasta ja paluumatka Kakkariin, sama taiwal, jota päiwää ennen olimme kl. 5—12 kitkuttaneet, meni nyt wähemmässä kuin kolmessa kwartissa. Kakkarissa wielä pistäyttiin; oli mnutamia lapsia kastettawia. Heti aiottiin sitte matkaa pitkittää, kun oli erittäin sopiwa, perintakainen tuuli, mutta nuo lappalaiset, ne eiwät milloinkaan joudu muiden mukaan; me muut olimme weneillä, Lassi Orhufwud jäi taloonsa myötään etsimään. Wähän perästä tultiin sanomaan, niinkuin me weneiltä kyllä näimmekin, että Kassiwuonon wanha mummu tulee tapaamaan pappia. Se oli lappalais-Lassin ansio että mummu parka ennätti ajoissa perille. Mummu oli pitkän ikänsä asunut Kassiiwuonon mökissä, eikä osannut ollenkaan muuta kieltä kuin lappia; hänen lastenlapsensa kuljettuwat hänet nyt Kakkariin. Sitte lähettiin taas weneille, mutta Lassi kuhnustelee wielä kotona; nyt olisi Lassiparka saanut kowat torat, ettei nämä ajat olisi olleet hänelle niin erinomaisen merkilliset; hältä oli 2 pikku tytärtä pantu kasteesen ja nyt mentiin wihkimään wanhinta tytärtään (eli tytärlentämää), wähemmästäkin joutuu lappalainen hämminkiin. Muuten on se wikana toko lappalais-suwussa, että heiltä ei tahdo lähdöstä tulla mitään. Harwoin pääsee lappalainen liikkeelle, ennenkuin lähtöpäiwän illalla yötä wasten; (kewät-talwesta onkin helpompi porolle juosta yöllä, kuin päiwällä). Oli yö kuin pimeä tahansa, ei hän eksymistä pelkää; nuo aawat tunturit owat hälle aiwan tutut. Ihmeistä ihme oli (sanoiwat he) se, kun Vilkisoiwin ukko eksyi wiime kewännä tuntureille ja sinne kuoli; kenties oli joku äkki tauti kohdannut häntä matkalla. Tultuansa istui Lassi wuori-penkille, eikä ollut milläänkään, mutta älä wedä purjetta ylös wielä, jos kuinkin tuuli houkutteleisi; Lassi kaiwaa tupakkimassinsa esiin, pistää piippu-nykeröisen täyteen ja katseltuaan taiwaan ilmoja ja tuulen perukoita käänteleksen tulta ottamaan tulitikulla; mutta heti kun sawukattila suussa pääsi suitsuamaan, kopristi Lassi peränpitimestä; ja se otto näytti niinkuin miehellä olisi ollut kiire. Pian tottelikin wene, kun summaton suuri purje pingoitettiin täyteen kokoonsa tuulta kokoamaan; ja se lensi meren aaltojen harjoja, ettei suinkaan höyrylaiwojen olisi tarwinnut yrittääkään sen rinnalle. Miehistä oli tuulta ihan parahiksi, minusta oli wähä liiaksi; raittiin ilon se raitis wauhti nosti jokaisen rintaan; nuo kulut owatkin mitä paraimpia huiweja.
Tultiin noin keskipaikoille Muotkawuonoa, ja tuuli wähä lauhtui; niin rupesi kuulumaan suhauksia niinkuin kanuunan laukauksia, joita kaiku rantakallioilta niin yhtä mittaa kertoo, että siitä syntyy yksi pitkä jymisewä säwel. Minä ajattelin, että joku osa wenäjän laiwastoa lienee Tsipna Wolokan niemen takana ampumaharjoituksissa, niinkuin wälistä kuuluu tekewän; mutta kuin ne suhaukset kuuluiwat niin erinomaisen oudoilta, etten ollut ikänä moista musiikin kuullut, hyppäsin weneen laidalle ja pitelin mastoköysistä kiinni. Tuossa oli tawattoman kumma näky. Wesisäteitä ruiskusi ylös weden pinnalta, ja pian kuului tuo outo suhaus perästä. Ne näkyiwät kaukaa wasemmasta puolen wuonon perästä, niinkuin edestämmekin ja aawalta mereltä samoten. Wene riensi lähemmä, ja jo alkoi näkyä tuon maailman suurimman eläwän, walaan, selkää ja päätä. Sen kulku merellä on erittäin arwollista ja juhlallista. Se nostaa mahdottoman awarata ruumistansa noin puolitiehen harwastellen ja niin wakawasti kuin olisi höyrykoneet tuon kolossin alla. Aallot, jotta heitteliwät meidän wämpööriämme eiwät wähintäkään heilauttaneet walaita.
Minä katselin noita jättiläis-elukoita, niitä jotka oliwat lähempänä, ja niitä jotka kaukaa meren aapaa pitkin suoraa suuntaansa pitiwät Muotkawuouon äyriäisparweille. Walasten nousu ja lasku, kun ensin turpansa kohottawat wedestä ylös ja sitte ruiskureiästään puhaltawat wesipatsaan ilmaan ja heti imasewat ilmaa röhisewällä äänellä sisäänsä, ja jonkun minuutin ajan näyttäwät suurta selkäänsä, jonka perästä taas waipuwat kauaksi aikaa weden alle — se on niin wakaata ja turwallista, että luulisi heidän tietäwän, ettei kukaan woimassa ja suuruudessa woi heidän kanssansa käydä kilpailemaan. Walaita oli monta yhtaikaa liikkeessä meidän ympärillämme; mutta erittäinkin yhtä minä seurasin silmilläni, joka wuonon perästä ui pitkin meihin päin. Laskin että, jos se pitää samaa wauhtiaan ja meidän weneemme taas menee kulkuaan, niin tultaisiin jotenkin likekkää risteyspaikassa. Se piti yhtäsuoraa hotua ja oli noin määrälleen 5 minuutia weden alla, ennenkuin aina nosti ruumistansa joksikuksi minuutiksi aalloista yli, ja sen sileä selkä kimalteli auringon paisteessa jo etäällä. Tultuaan lähemmä wenettämme katosi se kauaksi aikaa, ja minä katselin ympäri merta mihin se joutui; silloin yhtäkkiä nostaa se turpaansa weneen wierestä, ainoastaan jotakuta 10 syltä meistä; se oli koko hirwiö nähdä; tiedottomasti puristuiwat kynteni köysiin, ja minä olin huutamaisillani kumppanilleni weneen pohjassa katsoa nyt ylös, kun se samassa suhautti emäpylwään wettä sieramestaan, niin että waarat wastasiwat rannoilta. Totta se tuli suoraa sywyydestä, koska työnsi päänsä pystysuoraan ilmaan; kun oli särpäissyt merestä henkeä, niin että lihakset lotisiwat sieramen ympärillä, alkoi se paneutua mahalleen ja ihraiset siwut pullottiwat pyöreinä kuin laiwan kupeet ja työnsiwät wedet pois tieltä. Wilahti pieni silmä wielä mennessään aaltoihin ja pää painui kosken kohinalla meren wäljiin alawesihin, mutta leweä pyrstö-ewä kohosi wuorostaan ilmaan, teki hitaan heiluuksen toiselle syrjälle ja upotessuun weden pintaan antoi semmoisen potkauksen hywästiksi, että waahtona aallot kuohuiwat ympärillä. Otus oli kadonnut, ja meidän weneemme rupesi kiikkumaan niillä laineilla, joita sen wiimeinen hännän lyönti pani kulkemaan tuulisella merellä, niin kowa hyöky lewisi tuon jättillään liikunnosta. Sen enempää ei sitä näkynyt, ei kuulunut.
Weneemme kiiti eteenpäin. Saarennon kaakkoisnurkan ympäri, jossa on kaksi lintupahtaa eli korkeaa ja jyrkkää kallioseinää kaikenlaisten merilintujen pesiä täynnä, oli purjehdittawa Tsipna Wolokan niemeen saarennon koillisimmassa nurkassa. Kuta lähemmä tultiin, sen selwemmin näkyiwät lintupahtain ylhäiset pankot, pesäreiät ja rotkot. Tultuamme niiden alle noin pari, kolme wirstaa rannasta, ja juuri kun wene paraikaa lensi kuin luistinjäällä, herkesi yhtäkkiä tuuli tahi sanoakseni alkoi tuulla joka neljältä ilmansuunnalta, niin että se löi mielenkin hämilleen. Suuri purje yläältä alas asti wapisi kuin haawan lehti, työnsi wälistä eteenpäin wälistä taapäin, toiselle ja toiselle syrjälle. Siihenkin tottui pian ja katsoi tuulen wehkeitä tyynesti. Se laimeni kohta ja meren hitaiset aallot rupesiwat meitä tuudittamaan kätkyessämme. Tuommoisessa tyynessä kiikkumisessa lyö meri pian, eli, niinkuin meillä sanotaan, saa matkustaja meritaudin. Mutta tätä oloaan ei tarwinnut kauan aprikoida, sillä yhtä haawaa nostiwat kaikki lintupahtain asujamet äärettömän rääkynän ja pemahtiwat lentoon; täytyi repäistä silmänsä selälleen, ja paksu pilwi wyöryi wenettämme kohti niin moniäänisellä huudolla, ettei siitä Saimaanrannoilla woi luoda itselleen mitään kaukaista ajatustakaan. Tuon kirkuwan lauman säwelet täyttiwät ilman ja hyppiwät aaltojen harjalla pitkin selkämerta; ja kun sen suhina ja siipien winkuminen wetäysi päälle ja ympäri, luuli olewansa hengen waarassa. Waan mitä wielä! lintu tuli poikineen kysymään: mistä kaukaa nämä wieraat owat? Liiteteikse, laateleikse, katsoi kokan ja perän puolelta, jopa maston nenästäkin; ja kun näki, että me olimme Kuopiosta kotoisin, niin kysyminen lakkasi. Tuo sankko parwi hälweni ja sinitaiwaan selwyys pääsi taas silmään. Hiljaisesti lähti itsekukin istumasijoilleen. Päästyänsä wuoren pankkoloille ojensiwat he jalkansa suoraksi, lewittiwät siipensä täysipitkiksi ja peittiwät niillä sitte kirkkaat kupeensa. Tyytywäisinä jäiwät he istumaan, he kun oliwat kotona. Ei kuitenkaan ihan kaikki jättäneet meitä. Moniaita kalalokkia ja tiiroja jäi kaareilemaan ympärillemme. Noillekin on pohjolan kirkkaudesta ylettynyt osansa. Rinta oli walkea, niin walkea ja kirkas kuin aamun koi, ja puhdas, puhtaampi kuin pesty willa; mutta päiwä painui mailleen, ja nämäkin lähtiwät kotiin, ojensiwat jalkansa pitäwälle permannolle, lewittiwät siipensä oikosuoraksi ja sowitteliwat hitaasti pitkin kylkiä; ja kun kaikki oli paikoillaan, jäiwät he tyytywäisinä istumaan tutuille asuinsijoilleen. Mutta walkea rinta heijasti auringon jäähywäissäteet ihmisen silmään; »kuinka monta, kuinka monta kirkasta kesää pitäisi minun antaa jäämeren wiileäin aalloin huuhtoa rintaani, ennenkuin se tulisi yhtä kirkkaaksi kuin sinun. Sulla on tukewa jalansija; kun myrskyn nousua pilwien tummuus ennustaa, pistäyt sinä kallion rakoon; sen seiniä ei rajuilma murra, ei, waikka se ampuisi suoraan pohjoisnawasta.» Päiwä ummisti silmänsä, waan ainoasti pikkuruiseksi hetkeä, ja ainoasti silmänräpäyksen ajan ennätti pohjan yötä ihaella, kun päiwä jo taas awasi silmänsä ja walo wuosi meren pintaa pitkin.