Lähetessämme karabellan kauppapaikkaa, joka on mereen pistäwällä niemellä, huomasimme eriskummallisesti muodostuneen wuoren seinän, joka niinkuin muukin ranta, oli äkkijyrkkä mereen. Kiwettyneitä sawikerroksia, toinen mustempi, toinen harmaampi; oli päällekkäin monta, jotka muodostiwat puolikuun, kupera puoli alaspäin; kerrokset oliwat yhtä tasaisia ja niin säännöllisiä kuin sisäkkäin piirretyt ympyrät, joiden yläpuoli olisi pois pyhitty. Semmoisia kuwioita oli kolme wieretysten ja keskimäinen oli keskeltä ontto ja näytti aiwan ihmiskäden tekemältä laiwan warwilta kaukaa. Tämmöistä monikerroksista wuorta on ennen luultawasti ollut ulohtaammalle mereen, waan aallot ja meriwirrat owat sen syöneet poikki ja silittäneet seinän, että se on kuin weistetty. Karabellan siwu purjehdittiin, ja noustiin Anikieff (eli Oneka) nimiselle saarelle, joka on juuri Tsipna Wolokan niemen ulkopuolella eteläänpäin. Koko saari on pehmeätä kiweä, johon wesi on tehnyt monenlaisia leikkauksia ja sywänteitä. Pienet rantakiwet owat kuluneet pyöreiksi ja omat siewän näköisiä; niistä muutamia kuljetimme kotiin asti. Eräässä kohti oli saaren päässä kiwikallio aiwan tasanen ja sileä kuin lattia ja siihen oli hakattu nimiä täyteen 15 sataluwun loppupuolelta meidän aikaamme asti. Siinä oli wanhimmat hollantilaisia nimiä, sitte norjalaisia, ranskalaisia, saksalaisia, ruotsalaisia, suomalaisia, wenäläisiä, j.n.e. Mitään historiallisesti uutta eiwät pohjoismerien retkien tutkijat sano näistä saatawan, mutta hupaista oli nähdä noita kolmen wuosisadan wanhoja nimiä ja siitä nuorempia joka ajalta, jotka kokiwat olla toinen toistaan sirommasti hakatut. Kalliot omat liuskakiwiä, joiden lewyjen wäliin wesi oli syönyt sywät uurteet. Siitä olisi taulukiweä saanut. Saari on jotenkin korkea, että ole aiwan pienikään, mutta kumminkin kuuluu myrskyllä meren aallot yli hyökäisewän, ja wesi pärskyy yli sen wenäjän ristin, joka on mäen kukkulalle pystytetty.
Aamupuoleen yötä 26/7 tultiin
Tsipna Wolokan
eli Potshein kauppapaikkaan, jossa asuu myös ruijalaisia kalastajia ja työmiehiä. Hywäntahtoisesti antoi meille yösijan erään ruijalaisen warakkaan kauppiaan (joka itse sattui olemaan poissa) rouwa komeasti hirsistä rakennetun pytinkinsä yläkerrassa. Kaikki tuwat ja muutkin huoneet oliwat hirsistä tehdyt ja punamullalla maalatut. Tämä oli aiwan kuin eurooualaisen simistyksen pesäpaikka siihen nähden mitä kyliä olin äsken kulkenut! Pikkuisen matkan päähän taloista oli tehty täydellinen ja siewä wenäläinen kirkko, waikk'ei yhtä ainoata wenäläistä löydy kylässä. Mutta kalastusaikana on täällä kyllä wenäjän miehiä, jotka joskus kuuluwat pääsewän kirkossa käymään. Kuolasta käy täällä pappi. Kylä on auki kaikille tuulille, enempi kuin mikään muu kylä rannikolla; sentähden kuuluukin talwi olewan lewoton ilmain puolesta. Näköala on ainoastaan merta ja merta joka suunnalle; lounaasta wain näkywät saarennon kiwikalliot, aiwan paljaina ja raunion tapaisina. Kylän luona on kumminkin nurminiittyä jotenkin paljo, erittäinkin edellämainitulla kauppiaalla. Kartanoniityllä käwi hänen muhkea ja koristettu ajoporonsa laitumella, ja hywä olikin ruokamaa sillä. Potaatia oli myös kylwetty erääsen pieneen pellon tilkkuun, ja joskus kuuluu sen kylwö menestywänkin. Tämän niemen kohdalla tuntuwatkin myrskyt kaikessa woimassaan, ja näissä on moni mies kowan kokenut. Mainittawin wiime aikain rajuilmoista on eräs, joka muutamia wuosia sitten raiwosi näillä seuduin (muistaakseni Huhtikuun keskellä 1878). Kaikkiaan arwellaan tämän niemen ympärillä noin 90 wämpööriä ja 25 laiwaa joutuneen haaksirikkoon sinä päiwänä. Muutamat oliwat kumminkin woineet pitää aluksensa aawalla merellä, ett'eiwät ne särkyneet rantoja wasten. Harwoin kuuluu se alus jääwän eheäksi, joka sortuu lähelle rantaa, ja harwoin pelastuu semmoisen aluksen miehet. Jos alus sattuu kalliorantaa wasten pieksää tuuli yksin mastoja lankkupuutkin pirstaleiksi teräwiä kiwinurkkia wastaan; mutta yhtä wähän on pelastusta odottaminen, jos sattuu hietarantakin wastaan; hyökyaallot wyörywät kauhealla wauhdilla rantaa ylöspäin, ja aallon harjalta putoo wesi julmalla woimalla suoraa maahan aallon etupuolella sen wyöryessä rantatörmälle, niin että siinä wene ja ihmisruumis musertuu; wielä lisäksi käy eteenpäin ryntääwäin hyökyaaltojen alati wäkewä wirta takaisin mereen pohjaa myöten, joka nielee eläwänä senkin, ken mahdollisesti olisi eheänä päässyt aallon runteluista. Monta suomalaista wenettä olikin silloin miehineen päiwineen joutunut hukkaan; ainoastaan puoliwäliin toistakymmentä ruumista löydettiin sitten tyynen tultua rannoilta. Mutta monta wenettä, joissa oli ripeitä suomen miehiä, säilyikin, kun jaksoiwat pysytelläitä ulohtaammalla. Eräät meidän kyytimiehistämme sanoiwat päässeensä suurella waiwalla Onekan saaren taakse ja siellä pitäneet koko jumalan-ilman ajan sääpitoa. Toisesta ukkokääpiöstä kertoiwat myös soman tarinan. Siikanne oli juuri wiskaamaisillaan wenettä muruiksi wasten kalliosenää, kun ukko weneen laidalta potkaisee itsensä ylös ja saa kourillaan eräästä kallionraosta kiinni; aalto hyrskäisee takaisin ja ukko jää monen sylen korkeuteen riippumaan kynsistään; mutta hän ei odota jouden toista yritystä; sillaikaa kun wähemmät waahtopää-aallot ajelewat toisiaan hänen allansa ja puskiwat itsensä kuolijaaksi kallion rintaan, tirkistelee hän yläpuolelleen, arwellen, eiköön tuolla mahtaisi löytyä jotain kowerrusta kiwiseinässä, johon kohta saattaisi kyntensä sowitella; kun oli keksinyt koloa wähä, jäi hän tyynesti kaswot selkänsä yli odottamaan, milloin toinen siikanne löisi kuohunsa hänen selkäänsä. Kun se kohinalla lähestyy ja lyödä tuppaa takapuolille ukkoa, tietää hänkin heittää kyntensä kalliosta irti ja hypähtää weden wallassa pitkin kalliota ylöspäin, siksi että taas saa kourillaan puristetuksi siitä särmästä, jonka oli jo ennen itselleen katsonut; siihen ukko taas riippumaan kuin yölepakko räystään alla, ja kolmatta siikannetta wuottaissa walitsee hän uuden kiwenraon sopiwan matkan päässä ylöspäin. Mutta jo olisi ukko erehtynyt laskuissaan, jos wähänkään tuuli lauhtuisi ja kolmas siikanne ei olisi kiiwaampi kahta ensimäistä. Sitä ukko miettii ja kaswot olkansa yli katsastelee hän meren tytärten kamalaa leikkiä allaan suitsummassa sywänteessä. Älä huoli! jo waeltaa selältä mahdoton kirjapää aalto niin äkäisessä raiwossa, kuin aikoisi kiwikalliosta läpi, ja sen siikanne kiskaisee ukon äreästi ilmaan, että hänen täytyy lyömällä lyödä koukut merimiehen sormensa kallioon kiinni, ettei tohinassa alas tulisi nykäistyksi. Jo jäi Ahti, aaltojen kuningas, yhtä ukkoa waille. Päästyänsä kolmannesta siikanteesta, tiesi utto pääsneensä weden wallasta. Hiljakseen kimusi hän pitkin kallion rakoa ja sai jalkansa eräälle ullonewalle pankolle, jonne sitte hilasi ruumiinsa perästä. Siitä neuwotteli hän itsensä wuoren päälle, käydä kupitti taloon ja pääsi piimätuopin ääreen; silloin täytyi muistin tuosta kiusallisesta tapauksesta, kun meriwesi läpi waatteiden kasteli, jopa oli lähes hengen päälle käydä, wäistyä syrjään, wielä wähä pitkällään tuwan lämpimässä, ja waatteet wähäkuimahtawat, niin maailma on taas kohdallaan.
Tässä kylässä saimme ensi kerran tutustua norjalaisten kanssa. He owat todellakin walistunutta kansaa, ja mitä koulusiwistykseen tulee, etewimpiä kaikista tämän meren rannan asujamista; mutta juoppous on heissä yhtä tawallista kuin muissakin. Keskustellessani heidän kanssansa kysyin, tokko selwästi ymmärsiwät minun ruotsalaista puhettani; ja kaikki sanat sanoiwat tajuawansa. Norjalaiset owat häissäkin yksiwakaiset ja tosi-puheet syntywät heiltä ihan kuin itsestänsä. Tämän kylän asukkaat tuntuiwat olewan hywissä waroissa. Norjalaiset näillä rannoilla korkeassa Pohjosessa lämmittäwät huoneitaan samaten kuin kansalaisensa aiwan etelässäkin, rautakamiineilla, jotka useimmittain owat niin sirosti tehdyt, että luulisi niitä kaapeiksi läpi kowerrettuine owineen, ainoasti koristukseksi seinän wiereen pannuiksi. Semmoinen kamiini antaa erittäin kuiwan lämpimän ja jäähtyy heti kuin halot taikka turpeet, joita enimmittäin täällä poltetaan, owat sammuneet. Sentähden onkin tapana, että se joka wiimeksi menee maata, työntää jonkun pölkyn pään tai terwaskannon (jos tuota on ollut woimaa hankkimaan) yöksi palaa kituuttamaan, ja joka ensiksi nousee aamulla lisää poltto-ainetta uuniin. Kylmä sittekin ahdistaisi, mutta tawallisesti maataan kahden pehmeän höyhen-polsterin wälissä, jotka jos makuu-huone on kowin kylmä ensin lämmitetään jollain tawalla, ja sitte aika kyydillä hypätään niiden wäliin, heti kun on watteet riisuttu päältään. Kowin kylmä toki tassa kylässä ei ole ilma edes talwisydännätään, korkeintaan ja ani harwoin 14° cels., niinkuin ne sanoiwat joilla oli lämpömittari. Kesällä miten he maannewat, en osaa ymmärtää; wesilikomärkiinä kait minä yöllä heräsin patjojen wälissä, otin entisen tapani ja rupesin palttooni alle; mutta tolkun keino tuo talwella mahtaa olla lyykistyä wärisewin jäsenin höyhen-untuwain sisään, jossa on kuin uunilinnun poika pesässään. Ennenkuin tällä kertaa eroan norjalaisista, täytyy minun heille, erittäinkin äsken mainitun kauppiaan rouwalle kiitokseksi, ja miksei myös meille itsellemme opiksi, mieleeni johdattaa sitä kiitettäwää yksinkertaisuutta, mikä heillä on iltaruuan laitossa. Rouwa kantoi pienen puurokupin pöytään minun sijalleni ja toisen kumppanini sijalle, sitte maitoastian kummankin kupin eteen ja lusikan wäliin. Tulimme wähä hämillemme, kun rouwa jo käski syömään — pöydällähän ei ollut kuin puuro, maito ja yksi ase! Ja tun ystäwällinen rouma awosydämmisesti teki pyyntönsä, arwelimme: kukahan Sawon rikkaan talon rouwista noin ujostelematta pyytäisi herraswieraita tuommoiseen iltapöytään.
Seuraawa päiwä oli niin tuulinen, etteiwäit tohtineet lähteä meitä kyytiin weneellä; siis jalkapatikassa 2 1/2 à 3 peninkulmaa wuorien yli Sopuskaan; Lassi ju wasta saatu wäwypoikunsa, rotewa norjalainen, oppaiksi. Kylästä wähän matkan päässä on paikka, jossa kaksintaistelussa sankari Onekan täytyi heittää henkensä. Tämä sadun uros oli kauan pitänyt rannikon kalastajia weronalaisina. Joka syksy ilmestyi hän — mistä lie tullutkaan — saatawiaan kokoamaan; ja onneton se, jolta weromäärästä wähäkään puuttui. Tapansa mukaan tuli hän kerran tähän kylään saamaan kala-osuutensa. Silloin astuu eräs suikkapoika (semmoinen joka täkykaloja koukkuihin pistelee) esiin ja sanoo: »mikä weroherra sinä olet meiltä weroa kiskomaan.» Sitä julmuutta, kun Oneka yltyi suuttuman! »tulepa tänne tanterelle, kyllä minä sinusta teen selwän.» Mutta kun he tappelutanterella seisoiwat wastatusten, suureni suikkapoika turpeaksi sankariksi hänkin; ja se kaksintaislelu, joka tuossa syntyi oli semmoista paininlyöntiä, että katsojia peloitti; kiwiä sinkoili maasta ympäri kuin tomua, ja sywiä kuoppia kaiwoimat kantapäät kiwimaahan. Mutta Oneta sortui alle ja pääsi hengestään, nimen main jätti saarelle, joka on paikan kohdalla meressä. Siitä päiwin ei ole nämä seudut olleet yksityisen weronkiskojan ryöstettäwinä. Kuinka kauan aikaa tuosta tapauksesta nyt on, sitä ei tiedetä, mutta niin sanoi Lassi, että ijänikuiset wanhat esi-isät jo puhuiwat tuosta tappelusta niinkuin hywin wanhasta asiasta ja tositapauksesta.
Me kuljimme meren rantaa, sileätä enimmästi kuiwaa maata, jota paikka paikoin kaswoi lyhyttä kanerwaa ja märemmissä kohden sammalta. Tässä nousee ranta merestä tasaisesti, muodostaen loiwan rinteen, ylös wuorille, jotka täyttäwät niemen sisämaan; niiden kukkulat oliwat wasemmalla puolellamme ja meri oikealla. Me oikaisimme suoraan ja niemekkeet jäiwät meistä etäälle ja hywin alhaalle, ja näyttiwät olewan mustan-tumman merenpinnan tasalla; walkea juowa eroitti niiden harmaan somerohiekan meren wäristä; se oli waahtoa, kun aallot puhkesiwat rantoja wasten. Niemen nenissä, jossa sattui kiwikalliota olemaan, oli juowa paksumpi, niinkuin kerä, ja tarkasti katsoessa woi eroittaa, miten waahto wälistä pärskyi kallioista ulos merelle, mutta ainoastaan joskus jaksoi tuuliainen tuoda korwaan kai'un tuosta, kun joku wäkewä siikanne paiskasi wetiset woimansa kallion otsaan. Kun niemistä katsoi ulommaksi, näkyi sieltä wettä ja wettä wain, ja läpitunkewa tuuli käwi sieltä ruumiisen. Sieti olla waatetta päällä, mutta olikin sitä kantajillamme; norjalainen sanoi käywänsä kesät läpi talwiwaatteissa, kelpo ketineet olikin hänellä: tawallinen willapaita, pumpulipaita, paksu willa-röijy, wahwat liiwit ja merimiehen paksu takki kokowillawuorineen. Loppupuolella matkaa, kun ilma lämpeni, nousi häneltä hiki selästä laukun-nahkaan. Yksi puro eli joki oli matkallamme. Se oli kaiwanut uran itselleen kiwikallioon; rannat oliwat useassa kohden kuin hakatut seinät, jonka tähden puroa ei huomannut ennen kuin se juuri pöllähti eleen. Kuljettiin wähän matkaa, niin sanoo norjalainen: »tässä se nyt on Karabellan niemen metsä.» Me katsoimme ympärillemme ja etemmäksikin; sitte miehen silmiin, mutta hän ei näyttänyt leikkiä laskewalta. »Missä se on?» »Tuossa edessämme;» ja todellakin päästyämme pienen mäen alle huomasimme pensastoa; mutta erehdys! Se on koiwikkoa, 2, 3 sylen pituista koiwumetsää; miehen polwen paksuiset maitowalkeat koiwun rungot kiiltäwät lehtien wälistä. Ihmeellistä! ne oliwat kaswaneet pitkin maata ja tuuhealehtiset oksat rehoittiwat kummallakin, puolella; lehdetkin oliwat melkein yhtäsuuret kuin etelämpänä. Juuresta oli runko sangen paksu, waan oheni sitte melkeen heti ja käyränä mutkitteli se yhtä paksuna muutamia syliä noin kyynärän werran maasta. Tosi metsää se oli. Sawossa luullaan, että metsän pitää pystysuoraan kohdalleen kaswaa; kuka sen on sanonut! Jos se woi kaswaa suoraan maan sisään, sitä minä en tiedä, enkä ole nähnyt, mutta sen olen nähnyt, että metsä kaswaa ihan pitkin maata. Karabellan metsä oli alaltaan noin tawallisen pihan kokoinen ja oli näöltään etempää niinkuin heitetty rasi meillä. Woipi arwata syynkin tuohon koiwujen wiisaasen käytökseen: jos ne nostaisiwat latwansa pystyyn, niin kyllä pohjoinen osaisi kohti ja tukistaisi lakkapäät paljaiksi, mutta nyt se huristaa yli, eikä hoksaakaan, että alempana olisi ollut syötäwää; on myös meren puolella wähä kinnarin kynnystä, josta se kiireissään kimpoaa toiselle harjulle. Kaikilla an keinonsa pettää wainoojansa. Mutta muutamia kukkalajia kaswoi ihan pohjoisrannalla. Erästä kaunista, walkeata kukkaa, joka oli muodoltaan kuin metsätähti ja muuramen kukkaa wähä suurempi, kaswoi suuret aukot aiwan walkeana; se oli omituista nähdä noin korkeassa pohjasessa. Matkan puoliwälissä, wähä päälle, tultiin wuoren pyöreälle harjalle, jonne näkyi wielä Tsipna Wolokan kyla ja Sopiskan kyla edessämme, kuin myöskin korkea kallioniemi saarennon luoteisnurkassa, joka niemi pistää ulos Muotkawuonoon sen pohjoisrannalta ja jakaa wuonon sisä-ja ulko-osaan. Sopuskan kylän takaa näkyiwät mustat, korkeat Karpinkalliot, jotka laskewat mereen. Jotenkin selwän kuwan sai tästä katsoen koko saarennon muodosta ja luonnosta; sen sisäosat owat paljaita ja autioita mykkelikkömaita, joissa porot kuuluwat paikan kussakin löytäwän ruokaa, ja karhut löytäwät tien sinne poroin perässä. Astuessamme myötämaata kylään, joutaa pitää puhetta, syödä Uuran juustojäännöksiä j.n.e., sillä mitään erinomaista ei ole katseltawana, kun rantakin on etäällä mäkien takana ja sisäwuorien tyhjiä kupeita ei jaksa enempätä katsella. »Käwihän teillä kuwernöörikin.» »Joo, laski komean laiwansa rannan luo, jossa wäki juhlawaatteissa oli wastassa, nousi paatilla rantaan, astui ylös mäelle, jossa minä seisoin ja käski minun opastaa itseään maata myöten Sopuskaan. Minä pyysin wain saada pistäytä mökissäni ewästä ottamassa ja panemassa wähä parempaa waatetta päälleni. Hän kielsi sen ja niin lähdettiin astumaan muut herrat muassa; laiwa ajoi meritse Sopuskaan. Hywästi jaksoiwat herrat kulkea, waan hitaastihan sitä mentiinkin. Sopuskassa oli wäki rannalla odottamassa, jos kuwernööri tahtoisi jotain kysäistä, waan hän nosti ainoastaan lakkiansa, astui paattiin ja nousi laiwaan. Waitokuwassa oli hän antanut soutaa itseään paatissa ympäri lahden rantoja myöten; silloin oli yö. Sen perästä meni hän Arkangeliin.» »Eikö hän mitään tiedustellut kolonistain oloista?» — Norjalainen astui niin pitkiä askelia, että minun täytyi panna hölkkäjuoksu pysyäkseni wähäkään rinnalla.
Sopuska
on pieni kylä; siinä ei ole monta taloa; ne owat erään pienen lahden pohjassa. Kylässä on ainoastaan norjalaisia taloja; meidät wietiin kauppiaan luo, jonka emäntä oli suomalaista syntyperää ja osasi suomea, waikka hän meidän mielestämme sitä wähä kainosteli, eli (liekölupa sanoa) häpesi. Piika talossa oli Kuusamosta, ja erään toisen talon nuori emäntä. Wiimemainittu oli muutamia wuosia sitte tullut naiduksi talon pojalle, ja sinä päiwänä kun me olimme kylässä, käwi hän rippikoulun, tuli konfirmeeratuksi, kuulutettiin 3 kertaa julkisessa jumalanpalweluksessa miehensä kanssa, käwi ensiripillä, tuli wihityksi ja kirkotelluksi, ja 2 lastansa kastettiin. Kelle teistä, Samon emännät, on niin paljo yhtenä päitwänä tapahtunut!! Sopuskan norjalaiset tuntuiwat minusta olewan myös hywissä waroissa, niinkuin Tsipna Wolokankin. Karppi eli Skarpi wuonossa taitaa olla köyhemmän puoleisia norjalaisia. Paljo oli turskia kuiwamassa sillä kauppiaalla, jonka luona olimme kortteeria; niin awaroita jälliä emme tulleet näkemään muualla kuin Waitokuwassa. Kaikki talot oliwat hirsistä, ja kauppiaan talo kaksinkertainen keskeltä, jossa me yläkerrassa taas saimme maata; yö oli jotenkin kylmä ja norjan patjat tuliwat hywään tarpeesen. Kylään sattui tulemaan 2 puumankilaista, joiden wämpöörissä meille sopi lähteä Waitokuwaan. Puolisten aikana lähdettiin risteilemään ja muutamien luowien perästä päästiin lahdelmasta merelle ja annettiin mennä suoraa pohjoista kohden, että päästäisiin sitte toisella käännöksellä perille, mutta ei tahtonut wedellä eteenpäin. Wiimein laskettiin niin ulos merelle että oltiin rannasta noin kolmisen peninkulmaa, mutta silloin loppui tuuli ja wene rupesi yhdessä kohden tuutimaan ylös ja alas aaltojen päällä ja wälissä, joiden harjat ja laaksot oliwat niin sanoakseni raswatyyniä. Jo rupesi meri lyömään ja weri tuntui ikäänkuin myrkytettynä kiertelewän ympäri pään ja watsan. Piti rohkaista mielensä. Keksin toimen: »tuokaa, miehet, esiin kaikki koukut ja kääntimet.» Ruwettiin oikeen innolla meren karjaa ahdistelemaan; kyllä miehet wähin nauruun suutansa wetiwät, ja annettuansa koukut rihmoinensa meille meniwät kajuutaan. Mitäpä me siitä; pääasia oli, että meillä oli jotain harrasta touhua. Onki mereen ja rihma sen puuhaarukan päälle, joka oli weneenlaitaan pystytetty ja jossa oli haarojen wälissä pikku kiekka rihmaa warten; sitte kaikesta woimasta »jaakaamaan,» se on: nykäisemään kowasti rihmasta, että koukku yhtäkkiä hyppää ylöspäin. Sitä tehtiin joku 5 minuutia, rukkaset käsissä, ja jo alkoi tottumattomille tulla aika wari. »Jo wähä nykäisi.» »Nostakaa heti ylös kala.» Minä lapan nuoraa kotwan aitaa; tietäähän sen, kun on noin 150 à 200 kyynärää. Nousee turska sywistä pesistään, kaunis kala; kitusistaan oli se kiinni. »Nyt sopii tuoretta kalaa ruweta keittämään, pata siis tulelle.» Mutta ei mikään kala-keitto ole niin hywä kuin hyyskän liha ja turskan maksa yhdessä.
Turska antoi palasen mahapaitaansa; se koukkkuun ja koukku taas mereen kalaa noutamaan; kenties sattuisi hyyssä; sitte saataisiin merimiehen kalakeitto. Eipä aikaakaan, kun kumppanini keulassa rupeaa kalaa wetämään ylös. Pätkähti hyyssä weneen pohjaan; kirkkaat kupeet paistawat kuin siialla. Kala oli toista kyynärää pitkä. Saatiin wielä turska mieheen. Joka ei tahto panna koukkuun turskan mahanahkaa, saattaa kyllä onkia sitä ilmankin; kun onki sattuu kalaparween, niin kyllä se johonkin nykäistessä tarttuu kiinni, ja teräwä wäkä nostaa kalan waikka häntäpuolesta. Woi saada jonkun mielenkuwauksen siitä wilkkaasta liikkeestä, mikä mahtaa olla wesimaailmassa pohjoisessa, kun tulee kokemaan tätä kalain paljoutta, josta ihmiset eläwät. Kun Homerus, ennenmuinoinen runoruhtinas, lauloi merestä, sanoi hän aina »tuo hedelmätön meri»; silloin löi ukko kiween, mutta »torkkuu joskus mainio Homeruskin» arweli jo Horatius ja jäämeren kalastajana minä lisään: se on tosi.