UTRIAINEN (astuu likemmäksi Maria). Sinä toivot onnellisuutta elämässä, vaan sinä astut perikatosi partaalla!
MARI. Minä en sinua ymmärrä.
ÖLVINEN (kuiskasee Marille). Utriainen on haltioissaan!
(Mari purskahtaa nauruun.)
UTRIAINEN. Mari! Minä olen sinua aina kunnioittanut, kuin enkeliä, ja noin minua kohtelet!
MARI. Kyllä olen sinusta pitänyt…
UTRIAINEN. Minun olet tullut tuntemaan. Kuinka monta kertaa enkö ole sinulle kukkia tuonut niityltä tullessani? Jos mitä olet toivonut, niin olen, jos olen voinut, sen sulle hankkinut. Vaan minä ymmärrän, minä olen renki, ja sehän ei ole ollut kun velvollisuuteni niin tehdä. Jos olisin isäntä, silloin voisivat nuo ansiot olla jostakin merkinnöstä.
MARI (lyhyesti). Siksi olisi sinunki pitänyt oppia minua tuntemaan, että minä en eroita ihmisiä säädyn mukaan.
UTRIAINEN. Niin toivonki; nyt sinun tunnen entiseksi. Vaan mitkä edut lukkarilla on, muut, kun että hän on talokas ja tavarainen?
ÖLVINEN. Hohhooh! Eipä luulisi noin syviä mietteitä lähtevän ravistuneesta pääkallostasi!