Hää-ilta oli — kokoontunut kansa
Jo oli — pappi siunauksellansa
Vaan puuttui. Äkki ääni huudahtaa:
"Miss' ompi morsian," — Ei vastata
Voi kukaan. — Hakiessa läntehen
Jo päivä laskee, toivo viiminen.
Kas tuolla seisoo metsän rintehessä
Nyt morsian ja tuskan heltehessä
Sen posket hohtaa — silmät virtaa kohti
Vaan tuijottavat.
Mi sen tänne johti?
Täss' oil hän kurjan äskellisen kanssa
Uinaillut lempee ihastuksissansa
Ja lemmikilleen valan vannonunna,
Kun päivä kesäinen oil laskenunna,
Ei ketään kuolevaista mailmassa
Pait' häntä lempiä; vaan kuulumassa
Koht' oli huhu — äsken mennyt kuulen
Myös sattui, herkkä oli sitä luuleen:
"Äl' usko neittä, valat naitavaisten
On heikommat kuin muitten kuolevaisten."
Nää viestit hältä synkistivät päivät
Ja yöksi mieltään kalvamaan ne jäivät.
Ei kultaansa hän tavatakaan saanut
"Se minun, köyhän, lie jo unhottanut."
Hän mietti heidän kohtauspaikallaan,
Kultaansa vartoin, kun ei tullutkaan.
Jo vihdoin huhu levesi nyt häistä;
Kun puhuttavan kuuli kurja näistä,
Ei kärsinyt hän enään, henkens heitti
Hän syvyyteen — se syvät huolet peitti.
Kuin Kirki kaunis, valko vaattehissa
Ja huntu päässä, melkein tainnuksissa
Nyt seisoo morsian — hän huomasi
Kun kultans Ahtolahan katosi.
Hän hetken liikkumatt' on — virtaa kohti
Nyt lentää — toivo askeleensa johti;
Vaan turhaan riensi — houkuttelianeen
Jo kultans' Ahdon aarteit' ihailee.
Kuin veistokuva, hetken äänetönnä
Nyt neito seisoo — posket veretönnä,
Vaan vihdoin sanoin suru puhkeaa
Ja vääntäin käsiänsä kurja valittaa:
"Nyt surun pilvi päivän multa peitti
Ja hirvittävään pimeään mun heitti!
Hän ompi poissa, ikuisesti poissa
Hän, toinen itseni murheessa ja iloissa.
Oi kurja kohtalo!" — Hän epätoivossa
On lopettanut raskaan olonsa!
Ma yöt olen häntä itkenynnä
Ja päivät luokseen olen pyrkinynnä,
Vaan turhaan — "pitää hänet unhottaa
Ja toista ylhäisempää rakastaa."
Näin käskettiin.
Vaan ennen kuolema,
Kun että petän hänen muistoa!
On pääni raskas — yö jo tuleepi.
Vaan o'otan — ehkä huomaa kultani.
Kas! Tuolta, tuolta kuultaa pohjasta
Jo muotons armas — kultalouhella
Hän istuu — odottaa mua — tänne katsahtaa,
Nyt hymyilee ja mulle sylins aukoaa,
Oi rakkaus! Sa kuolemanki voitat
Ja kuolon jälkeen armaampana koitat!"
Näin lausuen hän kätens' ojentaa
Ja kyynelsilmin virtaan suljahtaa.
MUISTELMA.
Sa, joka suuren luonnon ihanuutta
Tuoll' suloäänell' innokkaasti kiitit!
Ihannetieteen laakereita niitit
Sa puheellasi, jonka armautta
Ma kevätilloin kuulin, nuoruutta
Kun luonto heijasti; sa yhteen liitit
Sen kanssa sielus nuoruuden ja siitit
Minussa hengen elantoa uutta.
Kun kevään tuoksut haimaa lehtipuista
Ja veden pinnall' iltarusko hohtaa,
Sa joskus kanssapuhujatas muista!
Ja koeta vielä mielehesi johtaa
Ne ajat vierreet — armaampi on olla,
Kun aatteet yhtyy kahdell' olennolla.
TÄHTITAIVAS..
Avaruudessa
Hiljaisuudessa
Sulosilmät tähdet säihkyvät.
Miten syttyvät
Armaat tähtelät?
Kuinka kauan silmää iskevät?
Kaikkivaltias,
Luoja laupias,
Joka johtaa heidän kiertoaan,
Hän ne mahdillaan
Saapi sammumaan,
Hän myös uudet luopi loistamaan.
Kuinka kaunis yö!
Niinkuin hopee vyö
Linnun-radan tähdet hohtavat.
Lukemattomat
Siellä mailmat
Mieltäs' äärettömiin johtavat.