Tuoll' on Seulaset,
Joita ihmiset
Wäinön virsuiksi myös nimitit.
Vanhain plejadit,
Kun he ilmausit,
Merimiehet merta kyntelit.
Taivaan koriste,
Wäinön viikate
Välkkyy etelässä, pohjassa
Astuu vakava,
Vanha Otava,
Takanansa seuraa Vartija.
Sinä, tähdistä,
Jok' oot likinnä,
Aurinko! Kun sätees valaisee
Meitä, vaalenee
Taivas, virkenee
Luonto unestaan ja riemuitsee.
* * *
Kun sa ylhäälle
Katsot, taivaalle
Ja näet avaruuden aartehet
Isot, pienoiset
Tähdet, etäiset,
Jotka loistaa siellä tuhannet:
Mieti ihminen,
Kuink' oot vähäinen,
Verrattuna koko mailmaan,
Koko mailmaan,
Jok' on raiska vaan,
Kuu sen vertaa suureen Luojaan.
UKKO JA NUORUKAISET.
Kauniina kesä-iltana
Yks vanhus istui seurassa
Nuorten, jotk' hänen puhetta
Ihaillen kuuntelit.
Hän elämästään jutteli
Ja viisauttaan saarnasi
Ja surut, riemut ennusti,
Jotk' heitä odotit.
Hän puhui esi-isistä.
Ja heidän urotöistä,
Sen kansan kärsimyksistä,
Jonk' omaks nimitti.
Kun loppui kertomuksensa,
Hän kirkastetull' muodolla
Loi silmäns kuulioihinsa
Ja täten saneli:
"Te nuorukaiset Suomenmaan
Nyt vala vahva vannokaat,
Ett' ootte valmiit valvomaan
Ylitse Suomenne,
Sen sivistystä edistään,
Sen vaurautta enentään
Ja henkennekin heittämään
Maan eestä isäinne.