"Kysy muilta neuvoa; miksi sinua auttaisin kun et muakaan auttanut, silloin kun pyysin", virkkoi noita.
"Noita!" huudahti Sipo ja kohotti oikean kätensä, "tiedätkö että tuo käsi sun tuossa tuokiossa voi ruhjoa? Me olemme kahden kesken. Älä mua ärsytä!"
"Sinä uhkaat", naurahti Malla, "Mitäs voittaisit, jos mun tappaisit?
Omantunnon vaivaa. Sinä tulet mua vielä useinki tarvitsemaan, Sipo
Nevalainen. Et mulle tahdo vahinkoa tehdä; minä olen levollinen".
Noidan vakava puhe vaikutti sen, minkä se tarkoitti. "Minä tosiaanki sinua tarvitsen", sanoi Sipo, tukehduttaen luonnollisen kärtyisyytensä tällä hetkellä. Hän avasi kukkaron ja laski siitä kämmenelleen ko'on rahoja, lausuen: "Minä ja moniaat muut aiomme lähteä Käkisalmeen Venäläisten tuumille, saadaksemme heiltä apua Affleckia vastaan. Onko aika lähdölle sopiva ja voidaanko tätä jotenki estää?"
"Laske rahat tuohon penkin päähän", sanoi noita, joka nyt mielestään oli kyllin Nevalaista nöyryyttänyt. Tämä teki niinkuin noita vaati.
Malla puhalsi nyt valkean puoleksi sammuneisiin hiiliin, pani kattilan tulelle ja kaatoi kattilaan ruskeaa vettä. Kohta kohosi savu siitä. Noita tirkisteli savuun, kohotteli kumpaisetki kätensä savua kohden ja jupisi itsekseen.
"Nyt", virkkoi noita ääneen, hetken päästä, "nyt näen. Aika on sopiva ylihuommenna; silloin on täysikuu".
"Uhkaako meitä matkalla mikään vaara?" kysyi Sipo.
Savun seasta kuului vastaus: "Jos ette puussa näe sinisen karhun, jota ei ampumalla voi tappaa, niin olette vaarasta vapaat".
"Hyvä", jupisi Sipo; "tuossa ovat rahasi".