Jalous ja vaara.
Tämän onnettoman retken kautta oli Sipo Nevalaisen mieli muuttunut entistään katkerammaksi ei ainoastaan Hovilaisia, vaan läheisimpiäänki kohden. Hän oli kadottanut luottamuksensa ihmisiin ylipäänsä. Karjalaista ja Turuista hän kohteli ylönkatseellisesti. Hänen vaimonsa, jota Sipo aina oli hellimmällä rakkaudella kohdellut, ei enään ollut varmaa siitä, milloin hän saisi jonku pistävän sanan mieheltään kuulla. Sipo ajatteli: onko mahdotointa, ettei vaimoni olis menostani julkaissut? Hän oli jo kerran syyttänyt vaimoaan siitä, vaan kun tämä pyhästi oli vakuuttanut olevansa syytöin, niin lauhtui Sipon mieli sillä kertaa.
Omaa poikaansa Sipo nyt suvaitsi vielä vähemmin kuin ennen. Jos Juhana oli iloinen, oli se epäluotettava merkki; jos hän oli suruinen, oli sekin suru tietysti siitä syystä, kun isä arveli. Isän ja pojan välillä oli juova syntynyt niin syvä, että pelvolla täytyi tulevaisuutta odottaa.
Sormuinen oli samoin kun Nevalainen onnistumattoman retken jälestä tullut paljoa kärtyisemmäksi kuin ennen oli ollut. Hänen kaunis ja jalo sisarensa sai usein kärsiä veljen ra'an ja maltittoman mielen kiukkuja. Juhanaa ei Yrjö enemmän kuin Nevalainenkaan suvainnut; hän ei koskonkaan ollut Juhanan suoruutta rakastavaan mieleen mieltynyt. Juhanaki puolestaan ei voinut Yrjön raakuutta ja itsevaltaisuutta kunnioittaa. Sisar koetti välittää näiden eriluontojen kesken; vaan välitys onnistui hyvin vaillinaisesti.
Oli muuan synkkä päivä Marraskuun alulla. Elsa istui kamarissa pirtin takana. Hänen mielensä oli raskas; ei ollut hän sitten edellisen päivän aamua saanut tavata Juhanaa. Koko edeltäpuolenpäivän oli hän odottanut saada kuulta jotai Nevalaisen talosta, vaan turhaan. Yrjö oli sisarensa alakuloisuuden pian huomannut ja siitä tapansa mukaan ilveillyt, josta Elsa oli ruvennut itkemään ja mennyt kamariinsa.
Yrjö oli jälkeen puolen päivän mennyt kylään. Elsa istui, niinkuin yllä sanottu on, kamarissa ja tirkisteli tietä pitkin, eikö sieltä joku näkyisi tulevan. Lohdutukseksi yksinäisyydessään lauloi hän seuraavan laulun:[5]
Missä viivyt sa, odottamani?
Missä astut sinä, armahani?
Valkea, miss' oot vaeltamassa?
Missä kultani nyt kulkemassa?
Oi jos, jospa likellä jo oisit,
Kaiken mulle riemun sinä toisit!
Tulosta sun heti tuntisin ma,
Astunnasta heti arvaisin ma;
Liekkinä ma tykös lehahtaisin,
Virstan, kahden vastaan kapsahtaisin,
Suuta suihkajaisln,
Vaikka veress' oisi,
Joka surman toisi,
Sultahan sen saisin!…
Vaan ei kullan luokse kuulu ääneni,
Kujerrus ei ehdi armahalleni,
Kuuset mua vaan on kuulemassa,
Hongan oksat vastaan huokaamassa!
Kun hän oli laulun lopettanut, näki hän vihdoin kaivatan Juhanan tulevan tietä pitkin. Ilosta sykähti Elsan sydän. Neito ei voinut mitenkään pysyä kamarissa, vaan riensi pirttiin ja olis juossut kartanolle ellei kaksi renkiä olis siellä toiminut. Vihdoin astui Juhana sisään ja sulki rintaansa vasten kauniin neitosen.
"Sinä olet kauan odotuttanut itseäs", sanoi Elsa puoleksi surullisella, puoleksi leikillisellä äänellä, hellästi silmäillen Juhanan jaloa katsantoa, jolle surumielisyys ja lempi antoivat liikuttavan väreen.
"Olihan vähän estettä kotonani", sanoi Juhana, koettaen hymyllä salata todellista, surullista mieli-alaansa.