Nuorukaiset olivat onnelliset, unhottaen levottoman nykyisyyden ja eläen toivon ruusu-unelmissa! Surujen ja huolten keskellä on rakkaus tavallistaan viehättävämpi; sehän on vanha, tuttu asia.
"Elsa", lausui Juhana, "sinä rakastat mua niin isosti, että olit valmis oman henkesiki uhraamaan edestäni. Sillä kun talonpojat saavat selvän siitä, kuka kirjeen lähetti, niin se saapi henkeään varoa, olen kuullut puhuttavan heidän lausuneen. — Minä myönnän, että olit arveluttavassa asemassa: toiselta puolen mun vaarani, toiselta isäni ja veljeni kosto. Sinä valitsit jälkimäisen aseman. Mutta olisit voinut niinkin menetellä, ettäs ei tilasi voisi tulla niin tukalaksi, kun on uhannut tulla. Minä olisin kyllä helpommin voinut kantaa isäni ja veljesi vainoa kun sinä. Mutta tehty on tehty. Nyt on tehtävänä koettaa estää pahoja seurauksia. Minä olen käynyt Saarelan Pekan puheilla ja hän lupasi kieltää kiven kovaan. Toivon, ettei sinun todistuksia uskota näin vaarallisessa asiassa. Vaan nyt sinulta pyydän: jos vielä kysymys tulee asiasta, niinkuin tietysti tulee, niin anna minun puhua puolestasi äläkä toisen kerran vedä uhkaavaa vaaraa ylitsesi".
"Vaan kun multa kysytään, enhän voi valhetella", lausui Elsa.
"Tuon arvasin", puhui Juhana puoleksi ääneen tuskallisesti. "Enhän voi sinua moittia siitä, että totuutta pidät pyhyydessä. Koska siis näin on asian laita, löytyy ainoastaan yksi pelastuksen keino".
"Ja mikä on se keino?" kysyi neitonen.
"Ettäs pakenemme täältä", virkkoi Juhana. "Seuraa mua setäni luo. Siellä emme tartse kärsiä omaistemme vainoa. Päin vastoin meitä siellä suurimmalla hellyydellä kohdellaan. Mun silmäini edessä kangastaa siellä niin onnellinen tulevaisuus! Käsikkää astumme siellä elon vaivaloista tietä, jakaen keskenämme kaikki surut ja riemut. Täällä on epäluulo ja vaino; siellä rakkaus ja luottamus; paetkaamme, armahani, pois näistä kurjista oloista".
Juhana katsoi Elsaa rukoilevasti silmiin, Tämä seisoi äänetöinnä. Hänen sydämmessään oli riita.
"Mun armahaiseni", jatkoi Juhana, "miksi me olisimme tuomitut kärsimään näin paljon? Onnemme ohjat ovat käsissämme. Suunnatkaamme tiemme täältä riitaisuuden kolkoilta oloilta pois onnellisuuden laaksohon".
"Mutta kuinka voin veljeni jättää?" kysyi neito.
"Veljesi jättää!" kertoi Juhana. "Se olisi aivan kohtuullista, että hän ottaa jonku toisen pistosanojensa esineeksi kuin sinun. Olet jo kyllin kärsinyt".