"Yrjö Sormuinen", virkkoi nyt Juhana, "me olemme tähän saakka toisiamme hyvin vähän tunteneet ja puhutelleet. Syyn tähän kumpii tiedämme. Minua on loukannut, ettäs tylysti olet kohdellut sisartasi. Nytki pelkään, että häntä pahoin kohteleisit. Sano siis tässä sanottavas; minä tahdon läsnä olla".
"Poika", huusi Yrjö, "tiedätkö, mitä puhut ja kelle puhut! Minä olen sisareni naittaja ja minun luvattani häntä ei kukaan saa". Yrjö naurahti nyt ja lausui vihasta ivaan kääntyen: "Kaunis kunnia! Sisarta ei uskalleta jättää veljen valtaan! vaan veli on usein uskonut sisarensa semmoisen valtaan, jonka siveellisyyttä hän ei suinkaan tunne. Tämä on kohtuutta! Jalosti tehty!"
"Mitenkä voisin toisin menetellä?" virkkoi Juhana.
"Aivan oikein ja kainosti lausuttu!" virkkoi ivaten Yrjö.
"Oletpa sisareni jalo holhoja tietysti! Mitä minun tulee Elsan asioihin sekaantua! — Mutta lopussa kiitos on. Minun kauttani menee tie morsiankammariin! muista se".
"Jos raahit kieltää sisartas ottamasta sitä, jota hän rakastaa, niin olet tunnotoin julmuri", sanoi Juhana, joka alkoi ajatella, että Yrjöllä kuitenki oli tilaisuus melkoisesti vaikuttaa hänen tulevaan kohtaloonsa.
"Taaski sinulta ajatusta puuttuu", virkkoi Yrjö kärtysästi. "Onko sisareni minua niin kohdellut, että hän minulta hyvää ansaitseisi? Hän on juljennut pettää veljensä: ilmoittaa tämän hankkeet viholliselle. Niin pitkälle on nyt asioissa päästy. Saarelan Pekka on tunnustanut".
"Sitä en usko", lausui Juhana.
"Sun uskomistas ei kaivata", virkkoi Sormuinen. "Nyt oikeutta jaetaan
Hovilassa ja sinne nyt Elsan täytyy tulla teostaan vastaamaan".
Elsa seisoi kalpeana ja katseli peljäten veljensä uhkaavaa muotoa.