"Joski Saarelan Pekka on syyttänyt Elsaa, niin ei yksi vierasmies mitään vaikuta, siksi lakia tunnen", sanoi Juhana.
Yrjö veti taskustaan esiin paperin, avasi sen ja piti sitä Elsan silmien edessä.
"Ah", huusi neitonen ja vaipui veljensä jalkojen juureen lausuen:
"Oi Yrjö, rakas veli! Älä vie minua julmien kumppanies luo! Pelvosta ja häpeästä silloin menehdyn".
Neito halaili veljensä polvia. Yrjö seisoi synkkänä ja käänsi vihdoin pois muotonsa sisarestaan.
"Julma veli", virkkoi Juhana tuskallisesti. "Jalkaisi juurella matelee olento, puhdas ja viaton kuin Herran enkeli. Saman äidin rinnoilla olette levänneet, saman äidin siunauksen olette kummatki saaneet. Ja tämän olennon sinä armottomasti poljet jalkaisi alle. Etkös pelkää Ijankaikkisen kostoa tuosta luonnottomasta kohtelustasi. Herkeä jo ja hillitse mielesi".
"Hän ei siedä oikean ihmisen sääliä", sanoi Yrjö tylysti tuijottaen sisareensa.
"Sinä sydämmetön peto ihmishaamussa", sanoi Juhana, joka ei enään voinut vihaansa hillitä ja raivoten hyökkäsi Yrjöä vastaan.
"No, no, kiukka ystäväni", sanoi Yrjö, väistyen raivoisan nuorukaisen edestä. Hän sieppasi äkkiä Elsan kainaloonsa ja ennenkun Juhana kerkesi mitään estettä tehdä, oli jo Yrjö kartanolla.
Juhana hyökkäsi hänen jälkeensä, vaan portaille tultuaan tarttui kaksi vahvaa kättä hänestä kiini. Hän ponnisteli voimainsa takaa, vaan ei päässyt irti. Hän näki hevosen valjastettavan, Yrjön nostavan sisarensa rekeen ja hevosen kohta katoavan näköalasta. Vasta silloin päästi Juhanan Sormuisen vahva renki, Aappo, irti. Jos Nevalaisella olis ollut asetta, olis renki tekoansa varmaanki katunut. Nyt Juhana loi häneen silmäyksen, niin ylenkatseellisen kuin voi, ja sanoi: "orja on orja". Sitten hän läksi astumaan kotiaan päin, jupisten: "jos henkeniki menköön, minä Elsan pelastan".