XIII.
Mitä Horman Malla Sipolta vaati.
Sen päivän iltapuoleen, jonka talonpojat ensimäisenä viettivät vasta anastetussa olopaikassaan, tuli noita Hovilaan. Hän oli, niinkuin ennen jo mainittu on, mennyt tiehensä, kun hän näki taistelun kallistuvan talonpoikain puolelle. Nyt hän palasi aivan eri näköisenä, kun hän taistelussa oli ilmaantunut. Hän oli pessyt silmänsä puhtaiksi, kampannut hiuksensa (jota hän ei kaiketi vuoteen ollut tehnyt) ja pukenut yllensä puhtaat, siistit vaatteet. Kaikki katselivat kummastuen Horman Mallaa, joka ei sitten nuoruutensa ajan ollut puhdassa ja siististi puettuna ollut nähtävänä.
Sipo Nevalainen oli voiton ilossa heti kysellyt noitaa, vaan ei kukaan
ollut tiennyt, mihin tämä oli kadonnut. Sipolla oli suuri syy kiittää
Mallaa tämän monesta avunannosta; olipa hänellä lupauski täytettävä
Mallalle.
Kun nyt noita tuli Sipon nähtäviin, tuli hän aivan hämilleen. Hän koetti puhua; vaan ei sanaakaan tullut huulille. Hän seisoi punastuneena Nevalaisen edessä.
"Minä kiitän sinua sydämmestä", lausui Sipo noidalle. "Rohkeutesi ja älysi kautta olet päästänyt mun pyrintöjeni perille. Kosto on täydellinen; Hovilaisten omaisuus ja henget ovat meidän kädessä. Nyt on sinun vuorosi vaatia, mitä tahdot vaivasi korvaukseksi; minä olen sekä taipuva että velvollinen pyyntösi täyttämään, jos vaan mun vallassani on voida niin tehdä".
"Sinä voit pyyntöni täyttää, Sipo Nevalainen", lausui noita, jonka äskellinen ällistys oli melkoisesti poistunut.
"Olenpa utelias saada kuulla vaatimukses", virkkoi Sipo, miettivästi silmäillen noitaa. "Kyllähän arvaan, mihin päin sinun himosi kallistuvat; vaan löytyy, Jumalan kiitos, tavaraa Hovilassa".
"Minä luulen, Sipo Nevalainen, ettet tällä kertaa arvannut oikein", virkkoi noita.
"Enkö?" kysyi Sipo, joka vasten tahtoaan säpsähti; sillä nyt hän ei tosin aavistanut, mihin hän oli itsensä sitonut.