"Lausu vaatimukses", sanoi Nevalainen noidalle, kun tämä seisoi äänetöinnä, tirkistellen Sipoa.
"Sinä olet luvannut pyyntööni suostua", lausui noita pitkään.
"Senhän olen jo sanonut. Puhu suusi puhtaaksi", sanoi Sipo malttamattomasti.
Noita astui pari askelta lähemmäs Nevalaista ja lausui, Sipoa hellästi silmäillen: "Mun pyyntöni on — ettäs — minun — nait".
Nevalainen kavahti; ei hän tiennyt, pitikö hänen korviaan uskoa. Hän katseli, katseli noitaa, luullen, että joku henki oli tämän muotoon pukeunut ja tullut Sipoa pilkkaamaan.
"Kuinka?" kysyi Nevalainen. "Sinäkö vaan minä houraan?"
"Ei kumpikaan", virkkoi noita.
"Varmaanki jompikumpi ja luulenpa melkein, että sinun järkesi on taistelun hyörinässä ja kolauksesta, jonka sait, vähän sekasortoon joutunut", lausui Sipo.
"Älä luule", virkkoi Halla. "Minä puhun aivan selvästi mitä ajattelen".
"Noita", lausui Sipo. "En ymmärrä, mikä ajatus on aivoissasi syntynyt. Mutta siinä ajatuksessa ei ole pontta eikä perää. Pyydä palkaksesi tavaraa; se soveltuu sulle paremmin".