"Minä en tällä kertaa halua tavaraa ja saanhan sitäki, kun sinun saan", sanoi Malla.
"Ja mitäs minun saamisesta sulle hyötyä olisi?" sanoi Sipo. "Sinä olet jo siinä ijässä, ettei rakkaus enään todellisesti voi sinussa syntyä. Enkäpä minäkään sinussa juuri mitään niin viehättäviä puolia ole huomannut, jottas vanha vereni rupeisi kuohumaan. Arvannet siis, että tämmöisestä liitosta ei mitään iloa seuraisi, vaan päin vastoin, pelkään ma, surua".
"Sipo Nevalainen", sanoi noita; "koska sinä noin suoraan ajatuksesi ilmaiset, niin teen minä samoin. Kuule siis: Kohtalo näytti nuoruudessani aikoneen minut onnellisemmaksi kuin sitten tulin. Vanhempani olivat varakkaat. He asuivat Repolassa, rajan tuolla puolen. Syntymiseni jälkeen muuttivat he tänne. Mulla on siis kaksi kotomaata tai oikeastaan yksi; sillä yhtä kansaa on Karjalan suuri heimo, vaikka Onnetar on sen ajaksi kahtia jakanut. — Kun kasvoin, tuli minusta pulska tyttö, sanottiin ja moni nuori mies hyöri ympärilläni, mutta en heistä huolinut. Vihdoin näin nuorukaisen, kauniin ja ujostelevaisen. Kohta ymmärsimme toisiamme. Mutta isäni ei suostunut liittoomme; hän ajoi mun pois kotoaan ja sitä en vielä nytkään hänelle anteeksi anna, sillä hän on syy kurjaan elämääni. Varokoon kukin isä itseään estämästä lastaan ottaa kenenkä tahtoo, kunhan tämä on siveä ja hyvä, olkoon sitte köyhä tai rikas. — Minä pakenin kotoani muutaman noidan luo korpeen. Täällä odotin lemmittyäni. Ei häntä kuulunut, ei näkynyt. Vihdoin kuulin hänen menneen naimisiin. Olin epätoivoon joutumaisillani. Minä rupesin epäilemään kaikista ihmisistä, kun kuulin että ainoa, johon luotin, oli mulle uskotoin ollut. Sittemmin kuulin että Vilholle oli valeheltu mun karanneen korpeen ja kuolleen siellä nälkään ja kylmään. — Noidan luona oleskelin sitten nuoruuteni ajan ja opin hänen taitonsa. Kun noita kuoli, jätti hän mulle omaisuutensa. En siis köyhä ole; kyllä mulla tavaraa on, vaan paljon enempää tahtoo ja sen vuoksi olen köyhänä ilmaantunut. Mutta sieluni on tuohon rahan himoon väsynyt; se on ainian janonnut onnea, jonku ihmisen rakkautta tai kunnioitustakaan. Vaan noitaa ei rakasteta, ei kunnioiteta; häntä peljätään. Oi Sipo Nevalainen, jos tietäisit, kuinka monet yöt olen päänalukseni kyyneleilläni kastellut, isoten ihmisten, ei, yhden ainoankaan rakkautta tai kunnioitusta! Mutta turhaan! Seinät ovat valitukseni kertoneet. Kun sain kuulla vaimosi kuolemasta, sykähti sydämmeni ja ääni sisässäni kuiskasi mulle: 'Ota vaari tilaisuudesta. Nevalainen tartsee apuasi'. Niin olen nyt tehnyt. Sinä tunnet elämäni tarinan. Vieläpä senki lisään, että mailma ei voi minusta mitään pahaa eli alentavaa puhua. Siis perustan pyyntöni lausuttuun; annan sinulle tilaisuuden tehdä ilottoman elämäni ehtoopuolen onnellisemmaksi, kuin sen aamu- ja puolpäivän-aika ovat olleet".
Sen mukaan kun noita oli puheessaan eteenpäin ehtinyt, sen mukaan hänen kasvonsa kirkastuivat. Sipo seisoi äänetöinnä, tuijottaen noitaan.
"Mun älystäni voi sinulle ehkä vieläki hyötyä olla", sanoi noita. "Noidan ammatin jättäisin tykkänään pois. Uskon, että sinun rinnallasi vielä arvoni yleneisi samaan määrään kuin muiden ihmisten. Silloin kuolisin onnellisna".
"Minä olen sulle suuressa kiitollisuuden velassa", alotti Sipo vastauksensa. "Minä olen myöski autuuteni toivon kautta luvannut suostua pyyntöösi. Kun lupasin niin, luotin vissisti siihen, että tavaraa palkinnoksesi pyytäisit. Jos olisin aavistanut, että personallinen vapauteni olisi pelastukseni uhri, olisinpa melkein ennen henkeni menettänyt. Minä toivon nyt, ettäs järkevästi asiat arvostelet ja luovut tuosta naimis-hommasta, joka, koska se mulle on vastenmielinen, ei suinkaan onnellisuutta tuottaisi. Pyydä tavaraa ja jos et suunnattomia vaadi, niin mielelläni sun palkitsen".
"Tuon melkein olen aavistanut", sanoi noita synkästi. "Kuinka ylpeä Nevalainen julkeaisi noita-raukkaa vaimokseen ottaa! Vähät siitä, jos hän siten yhden ihmisen maallisen onnen musertaa. Sehän useinki tapahtuu".
"Älä mua noin katkerasti syyttele", virkkoi Sipo. "En ole sua mitenkään tahtonut loukata. Vaan ymmärräthän, ettäs en vasten tahtoani voi pakottaa itseni toteuttamaan pyyntöäsi".
"Oivallista puhetta", naurahti noita. Hän astui lähemmäksi Nevalaista; hänen muotonsa muuttui uhkaavaksi kuin taivas ukonilman edellä.
"Sinä olet vannonut suostua pyyntööni", virkkoi Horman Malla. "Tahtoisinpa nähdä, jos uskallat valaasi rikkoa. Silloin joudut kahden valkean väliin. Yhdeltä puolen vanhurskas Jumala, toiselta noita, jonka mahdin jo vähin tuntenet. Sipo Nevalainen", jatkoi Malla, laskien painon sanoilleen, "jos et valasi ehdot täytä, niin on loppusi surullinen, kamala — kamala — kamala!"