XVII.
Loppu.
Lähes puoli vuotta oli kulunut edellämainitusta tapauksesta. Kirjoitettiin nyt 1711. Sodan i'e painoi yhäti Suomea. Kurjuutta nähtiin kaikkialla. Taudit ja nälkähätä olivat sodan kauheita liittolaisia: kaikki yhteen ihmiskunnan kolme kovinta vitsausta. Nyt oli kevät luonnossa, vaan talvi oli ihmisten sydämmissä.
Oli kaunis aamu toukokuun lopulla. Lintujen riemulaulut kajahtivat ylt'ympäri; sinitaivaalta paistoi lämmittävä aurinko. Vaan ihminen astui alakuloisna tämän ilon keskellä. Harvasta kuului kyntäjän tai kylväjän laulu; sillä harvalla oli kylvämistä ja jolla oliki, se epäili panna siemenen maahan, koska ei tiennyt, jos hän saisi elon korjata.
Tahdomme nyt johtaa lukijan muutaman semmoisen luo, joka uskalsi maan poveen uskoa kalliin jyvän, toivoen, Jumalan avulla, saavansa siitä hedelmänki pitää.
Tuolla pellolla astuu, vakka kädessä, kymärässä mies. Hän on nyt yhden saran kylvänyt ja menee tuonne metsän rinteesen vakkansa täyttämään sekä itseään virvoittamaan raittiilla juomalla, jonka oli juuri tuonut talon kellarista nuorenpuoleinen vaimonpuoli.
"Elsa", sanoi nuori mies, "me uskomme tulevaisuuden toivomme maan poveen. Uskokaamme ettei Luoja meitä eikä maatamme, tätä kallista isiemme maata, liian ankarasti rankaise, vaan armossa kääntää muotonsa puoleemme". Näin sanoen katsoi Juhana — joka, niinkuin lukija arvannee, oli kylväjä — lempeästi Elsaan, joka nyt kolme kuukautta oli ollut hänen vaimona.
"Me olemme vaarassa tottuneet Herraan luottamaan", lausui Elsa, "ja se luottamus ei ole meitä koskonkaan pettänyt".
Lauhkea ahva suhahti kuusien latvoissa ja ikääskuin vakuutti Elsan sanat.
Nuori vaimo käänti sattumalta silmänsä vakan laitaan. Huokaus nousi silloin hänen rinnastaan. Juhana uteli tähän syytä. Elsa viittasi vakanlaitaan, jossa näkyivät kirjaimet S.N.