"Älä, armahani, tästä huoli", lausui Elsa, joka pelkäsi että tuo muisto saattaisi Juhanan pahalle tuulelle.
Juhanan muoto tosin aluksi synkistyiki, vaan kohta hän malttoi mielensä ja sanoi: "Surullisen muiston tuo merkki herättää ja surkuteltavan. Vaan minä, jolle Luoja soi näin suuren onnen suurten vastoinkäymisten jälestä, en tahdo tuomita, etten tuomituksi tulisi".
"Olemmehan tosiaanki onnelliset", lausui Elsa hiljaa. "Vaikka veljenikään ei liittoamme siunaa, olen tytyväinen".
"Jos ei hän olis kipeäksi tullut ja haudan partaalle joutunut, ei hän suinkaan olis yhtymiseemme suostunut", virkkoi Juhana. "Se on kuitenki rumasti tehty, että pelastuttuaan koettaa peräytyä siitä, minkä vaaran hetkenä on luvannut".
Nyt Juhana nousi ja aikoi lähteä toista sarkaa kyntämään, kun samassa muuan piika tuli juosten sanomaan, että kartanolle oli saapunut vieraita — vanha miehen- ja vaimonpuoli — jotka heti tahtoivat nähdä Juhanan.
Tämä — puoleksi närkästyen, puoleksi kummastuen siitä, ettei hänen vaimoaan haluttu nähdä — lähti astumaan taloon. "Enpä tiedä ansaitsevatko nuo sinun nähdäkään, ne höperöt", lausui Juhana Elsalle; "vaan tulehan kuitenki hetken päästä jälestä". 'Oliskohan heillä jotaki sanottavaa, joka Elsaa voisi surettaa', ajatteli hän itsekseen.
Pihalla seisoi vanha, arvokkaan näköinen mies. Vähän matkaa hänestä seisoi vaimonpuoli, myöski ikäpuoli.
"No, totta mar, Juhana, oletko kihloissa?" ärjäsi vanhus, nähdessään
Juhanan.
"Terve, sydämellisesti tervetullut, vanha setä", huusi Juhana. "Yhtä suora ja reipas kuin ennenki".
"Ja sinä sama jalo poika, kun ennen lähtöäsi meiltä", huudahti vanha
Jaakko. "Sinä kunnon poika!"