"Isä", puhui Juhana äänellä, josta edellinen sointuisuus oli kadonnut, "te ette ole mikään konna. Kun katselen teidän ylevää muotoanne, minulle hamasta lapsuudesta niin rakasta ja kunnioitettua, — kun näen totiset silmänne ja tuon ylhäisen otsan, olen vakautunut siitä, että vielä sama sielu teissä asuu kuin ennenkin. Jos Jumalaa pelkäätte, jos emoani ja minua rakastatte, niin luopukaa noista vehkeistä, jotka lopuksi ovat turmiollisia. Isänmaamme tarjoaa rintaansa niinkuin köyhä äiti nääntyväisille lapsilleen, koettaen siitä pusertaa viimeiset elinvoimansa. Ja tämmöisenkö äidin hylkäisimme, vihollisen valtaan jättäisimme!"
Sipo oli tätä puhetta kuullessaan noussut ylös. Hän kohotti päänsä ja seisahtui poikansa eteen, tuimasti tuijottaen häneen. Niinkuin kaksi uhkaavaa ukonpilveä seisoivat isä ja poika vastatusten.
"Kunnoton poika", huudahti Sipo, "näinkö huonossa muistissa sinulla on enää neljäs käsky! Tiedä, että ennen kuin sinä synnyit, oli minulla jo selvä käsitys velvollisuuksistani, enkä ole niitä nytkään unhottanut. Hoida sinä omat asiasi äläkä minusta pidä huolta."
"Oi, isä", pyysi Juhana, "älkää minuun tuskaantuko! Älkää vihan vimmassa päättäkö mielettömästi. En tahdo teitä nuhdella, vaan ainoastaan herättää siitä lumouksesta, jonka valtaan olette joutunut."
"Sinun herättämistäsi en tarvitse", vastasi Sipo tylysti. "Sinä olet varmaankin tullut kotiasi neuvomaan isääsi hänen velvollisuuksistaan Jumalaa ja isänmaata kohtaan. Jos niin on asian laita, on minullakin sinulle lyhyt neuvo annettavana, nimittäin että nopeasti matkustat takaisin samaa tietä kuin olet tullut."
Näin sanottuaan käänsi hän selkänsä pojalleen ja meni ulos. Juhana jäi kalpeana seisomaan, tirkistellen ovea kohden, josta vihastunut isä oli lähtenyt.
"Mikä kauhea muutos!" jupisi nuorukainen. "Katkerimmaksi suruksiko muuttuukin kotiintuloni sen sijaan, että sen olisi pitänyt iloa tuottaa?"
Tuokion kuluttua ovi taas aukeni, ja Katri astui sisään.
Kun Juhana huomasi äitinsä, kohosivat kyyneleet hänen silmiinsä. Hän astui äitiään kohden ja vaipui sitä rintaa vasten, jonka suojassa hän ennen, lapsuutensa onnellisina aikoina, niin usein oli nukahtanut.
Pitkällinen äänettömyys seurasi. Vihdoin sanoi Katri "Minä tiedän, mitä on tapahtunut. Oi näitä kurjuuden aikoja, joita meidän pitää nähdä! Kyllä luulen, ettei Sipo olisi tuohon tuumaan ruvennut, ellei rovasti olisi häntä siihen houkutellut. Viime sunnuntaina saarnasi rovasti täällä ja vannotutti väen kirkossa Venäjän alamaisiksi. En ymmärrä muuta kuin että silloin suuri synti tapahtui, vaikka olenkin koettanut totuttautua ajattelemaan isäsi tavoin."