Lyhyt joulukuun päivä oli loppunut; hämärä sulki vaippaansa maan. Taivas oli sees, idästä nousi täysikuu runsaalla hohteella valaisemaan lähimmän tulevaisuuden kohtauksia. Kukin riensi osoitetulle paikalleen; suurin osa asettui kujalle rintavarustuksen luo, jota tietä majurin odotettiin tulevan. Täällä johti pitäjänluutnantti Ahlholm; Sormuinen, Karjalainen ja Ikonen olivat hänen joukkoaan. Kartanolle oli asettunut melkoinen parvi olemaan varuilla, jos majuri tulisi jotakin takatietä. Tätä joukkoa komensi Sipo Nevalainen; täällä olivat myös Turuinen, Tikka, Sykkö ja (älkäämme unohtako) rovasti Haerkepaeus. Hän sanallaan kehoitti talonpoikia puolustamaan oikeuttansa ja lupasi Jumalan apua heille.
Syviin ajatuksiin vaipuneena seisoi vähän erillään toisista muskettia vasten nojautuneena Sipo Nevalainen. Hän katseli kirkasta taivasta, jolta herttainen kuu ja suurimmat tähdet tyynesti loistivat maahan.
"Te kirkkaat valot tuolla avaruuden äärettömässä valtameressä!" mietti Sipo. "Juhlallisessa hiljaisuudessa sieltä tarkkaatte niitä pieniä jokapäiväisiä huolia, jotka meitä tomun lapsia ahdistavat. Tuntuupa ikäänkuin korvissani kuulisin kiitoskuoronne nousevan Ijankaikkisen istuimen eteen. Mutta me saamme alati riitaa, sortoa ja katkeruutta kärsiä niin kauan, kunnes täältä muutamme joko teihin, Onnelan valoisille valkamille, taikkapa oloihin, jotka ovat näitä vielä kolkompia."
"Olinhan minäkin kerran onnellinen", jatkoi Sipo mietteitään. "Toivon ruusuvalossa hohti maailma edessäni; olin rikas, minulla oli kaunis, hellästi rakastava vaimo ja reippaita lapsukaisia. On minulla nytkin tavaraa, mutta rakkautta puuttuu, ja silloin puuttuu kaikki: sen nyt tunnen. — Mutta olenko itse syypää tähän muutokseen?"
Sipon muoto synkistyi. Pyhän Augustinuksen ennakkomääräysoppi, joka on niin monta etevää sielua kaikkina aikoina hurmannut ja vanginnut, oli alkanut juurtua myös Nevalaisen mieleen.
"Mitäpä tässä lörpöttelen", virkkoi Sipo ynseästi. "Kukin on kohtalonsa orja; siis pois kaikki turhat epäilykset. Tulkoon rintaani rautainen lujuus ja into, sillä ratkaiseva hetki lähestyy, sen tunnen."
Sipon viime lause johti hänen ajatuksensa takaisin laveilta retkiltä tosioloihin. Hän astui joukkonsa luo ja rupesi sitä järjestämään.
Jättäkäämme hetkeksi Nevalainen ja muut Hovilan puolustajat odottamaan ryntäystä.
Maantiellä seisoi lähellä Hovilan kujan suuta mies, joka näytti miettivän kääntyä kujalle, mutta oli pysähtynyt kuullessaan etempää maantieltä säännöllistä astuntaa. Kohta oli joukko saapunut yksinäisen miehen luo.
"Kuka siellä?" ärjäisi jyreällä äänellä ratsastaja joukon etupäästä.