Rovasti Haerkepaeus, jonka virkatoimiin sota luonnollisesti ei kuulunut, koska hän joka pyhä kirkossa lausui: "maassa olkoon rauha ja ihmisille hyvä tahto", oli jo ensi laukauksia ammuttaessa "mennyt katsomaan, vieläkö Affleckille oli lisää väkeä tulossa". Samoin uljas pitäjänluutnantti Ahlholmkin, joka "ei p—lettäkään peljännyt", oli siirtynyt toiselle näyttämölle, missä asiat eivät käyneet näin hullusti.
Useimmat talonpojista, nähden vastarinnan turhaksi, olivat paenneet taistelukentältä. Sipoakaan ei näkynyt.
Sallimus ei ollut suonut isän lopettaa poikansa henkeä. Kuula oli sattunut Juhanaa oikeaan olkapäähän. Kun taistelu oli lakannut, nousi hän pystyyn ja astui isoon pirttiin, jossa hänen haavansa pestiin. Hänet pantiin sitten vuoteelle levähtämään. Verenvuoto oli tehnyt hänet aivan kalpeaksi.
Majuri kutsui nyt Hovilan suojelusväen ja ne talonpojat, jotka oli saatu kiinni, kartanon isoon pirttiin. Ensin hän tutki, millä kannalla asiat olivat olleet talonpoikain tullessa Hovilaan.
"Pietari Jessenhaus", sanoi Affleck, "vuodeksi olet erossa palveluksestani. Sinä olet huoleton poissaollessani. Se ei kelpaa."
Björn hieroi hiukan kämmeniään.
"Arnkijl", sanoi majuri, "sinulla on kykyä, älyä ja samalla kestävyyttä. Sinä olet tästä alkaen ensimäinen veronkantajani niin kauan kuin sen luottamuksen ansaitset."
Arnkijl kumarsi syvään. "Herra majuri, minä olen aivan ansaitsematon ja kokematon —"
"Joutavia, — älä minulle tolkuta, me tunnemme toisemme", katkaisi majuri puheen.
Elsa seisoi muiden joukossa. Hänen kalpeat kasvonsa olivat saaneet takaisin säihkynsä, kun hän näki Juhanan.