Oli aamuyö. Hovilan kujan suussa astuskeli muuan mies horjuvin askelin eteenpäin. Kalpea kuu valaisi vaeltajan yhtä valjua muotoa, jossa viha ja epätoivo kuvastuivat. Silloin tällöin katsoi hän Hovilaan päin, pudisti nyrkkiään sille taholle ja puri hammasta. Vaivaloisesti kulki henki miehen rinnasta, lyhyesti ja kähisten.
Sipo Nevalainen pyyhkäisi hiukset otsaltaan, jonka kylmä hiki peitti.
Hän seisahtui ja kuunteli; kaikki oli hiljaa.
"Tällä kertaa on voitto siellä", jupisi Sipo, "mutta eletäänhän eteenpäin! Eletään! Haa! sinä olet, elämä, hauska!"
"Jo lämmitti koston suloinen tunne rintaani", jatkoi Sipo mietteitään. "Mutta lyhyt oli se ilo, liian lyhyt, ja poikani —! No, sen hän ansaitsi. Mitä hänestä kysyisin. Ei hänkään minusta pitänyt. Ei. Yhtä yksin olin hänen eläessään kuin nytkin. — Mutta asioiden pitää muuttua. Toisen kerran pitää minun vielä saada koston iloa maistaa. Oi, kunpa tuo kirotun Affleckin pesä äärettömänä tulimerenä leimahtelisi ja Affleck nuora kaulassa keikkuisi hirsipuussa!"
Näin samosi Sipo eteenpäin kuumeellisesti haaveksien. Voimattomassa raivossaan hän ensin mietti kaikenlaisia mahdottomuuksia; vihdoin alkoi tyynempi mieliala päästä hänessä vallalle. Hänessä vakaantui päätös matkustaa uudestaan hakemaan Venäjältä apua kostohankkeisiinsa hovilaisia vastaan. Tällä kertaa hän päätti matkata ainoastaan Savonlinnaan, jota venäläiset vielä piirittivät. Hän toivoi täältäkin liikenevän jonkun satakunnan miehiä Affleckin karkoittamiseen. Lähdön piti välttämättömästi tapahtua heti, sillä hän ei voinut tietää, kulkisiko majuri jo huomenna ympäri pitäjää sotamiehineen kurittamassa kapinallisia talonpoikia ja heiltä veroja kiskomassa. Nyt arvatenkin verojen kultainen aikakausi koittaisi. Olihan Affleckilla sotaväkeä; mitä hän muusta kysyi.
Sipo oli tullut paremmalle tuulelle, kun hän taaskin varmaan tiesi, mitä oli tehtävissä. Hän saapui kotiinsa, kokosi rahansa ja muut kalleutensa, jotta ei juuri paljoa ollutkaan, ja sulloi ne taskuihinsa. Sitten hän herätti renkinsä ja käski valjastaa parhaan hevosensa.
Renki hieroi silmiään. Hänen teki mieli kysyä, mihin näin varhain matka veti; mutta Sipo tavallisesti piti tuumansa itsekseen ja ilmoitti ne ainoastaan vaimolleen tämän eläessä. Nyt hänellä ei ollut ketään uskottua.
"Minä lähden matkalle", sanoi Sipo vain rengilleen. "En viipyne poissa enempää kuin kolme, neljä päivää. Varjele taloa hovilaisilta. En mielelläni nyt kotiani jättäisi, mutta tulevaisuuden turvan vuoksi sen teen."
"Mutta eikö Juhana tule hoitamaan —?"
"Vaiti", sanoi Sipo kärtyisesti. "Juhana ei nyt tule hoitamaan mitään."