"Vai niin", virkkoi noita ivallisesti. "Mutta minä pelkään, että sinä et palaakaan."
"Sinun pelkosi ei minuun koske", vastasi Sipo. "Nyt on parasta, että heittäydyt pois kannoilta, tai minä pysäytän hevosen ja annan sinulle lähdön."
"Vai niin, sinä urhoollinen valapatto!" sanoi noita uhkaavasti. "Mutta minullakin on sinulle neuvo annettavana. Nyt on parasta, että käännät hevosesi ja palaat kotiisi, jossa vala ensin täytetään; sitten voivat kostosi hankkeet toteutua, muutoin eivät."
"Pois, hurja noita", huusi Sipo. "Sinä helvetistä heitetty kiusaaja, anna minun olla rauhassa!"
Nevalainen koetti kääntyä, sysätäkseen noitaa pois takaansa. Mutta Sipon karjaisusta säikähtynyt hevonen juoksi niin kiivaasti, ettei hän voinut aiettansa toteuttaa.
"Valmistu nyt ilmautumaan Hänen eteensä, jonka olet lupauksellasi pettänyt", käski säälimätön noita. "Viimeinen hetkesi lähestyy."
Sipo veti ohjaksia, saadakseen hevosen pysähtymään, sillä hän arveli vaaran olevan lähellä. Mutta armoton noita hoputti hevosta, ja se totteli, mennen täyttä vauhtia eteenpäin. Olipa kumma nähdä tätä menoa: noita monikarvaisessa puvussaan seisoi kuin hornan henki uhrinsa takana.
Kauhistuksen huuto pääsi Sipon huulilta. Hän tunsi kaulansa puristuvan; kaulasuonet alkoivat pullistua, samoin silmät. Hänen muotonsa muuttui ensin punottavaksi, sitten siniseksi; silmät menettivät luonnollisen värinsä ja menivät lasimaisiksi. Onneton ei voinut paikalta liikahtaa… Noita oli hänen kaulaansa heittänyt silmukan, jolla hän kuristi uhrinsa.
Kun noita näki hengen paenneen, sivalsi hän hevosta vitsalla ja hyppäsi samalla pois kannoilta.
Ei ketään matkustajaa sattunut tielle silloin kun murha tapahtui. Vasta myöhemmin oli kaksi miestä nähnyt hevosen hölköttelevän maantietä pitkin. Lähemmäksi tullessaan he näkivät ajajan istuvan reessä hengetönnä, kauheasti eteensä tuijottaen.