Murhaa tutkittiin, ja noitaa alettiin vihdoin pitää epäluulon alaisena.
Mutta riittävää todistusta ei voitu saada, ja asia jäi silleen.
XVII
Loppu.
Lähes puoli vuotta oli kulunut edellämainitusta tapauksesta. Kirjoitettiin nyt 1711. Sodan ies painoi yhäti Suomea. Kurjuutta nähtiin kaikkialla. Taudit ja nälänhätä olivat sodan kauheita liittolaisia: ihmiskunnan kolme vitsausta vaikutti tavallisuuden mukaan yhdessä. Nyt oli kevät luonnossa, mutta talvi oli ihmisten sydämissä.
Oli kaunis aamu toukokuun lopulla. Lintujen riemulaulut kajahtivat ylt'ympäri; sinitaivaalta paistoi lämmittävä aurinko. Mutta ihminen liikkui alakuloisena tämän ilon keskellä. Harvassa kuului kyntäjän tai kylväjän laulu, sillä harvalla oli kylvämistä, ja jolla olikin, se epäili panna siementä maahan, koska ei tiennyt, saisiko hän sadon korjata.
Tahdomme nyt lukijan johtaa muutaman semmoisen luo, joka uskalsi maan poveen uskoa kalliin jyvän, toivoen Jumalan avulla saavansa siitä hedelmänkin pitää.
Tuolla pellolla astuu vakka kädessä kumaraisena mies. Hän on nyt saran kylvänyt ja menee tuonne metsän rinteeseen täyttämään vakkansa sekä virvoittamaan itseään raittiilla juomalla, jonka on juuri tuonut talon kellarista nuorenpuoleinen nainen.
"Elsa", sanoi nuori mies, "me uskomme tulevaisuudentoivomme maan poveen. Uskokaamme, ettei Luoja meitä eikä maatamme — tätä kallista isiemme maata — liian ankarasti rankaise, vaan armossa kääntää kasvonsa puoleemme." Näin sanoen katsoi Juhana — joksi lukija kylväjän arvannee — lempeästi Elsaan, joka nyt oli kolme kuukautta ollut hänen vaimonsa.
"Me olemme vaarassa tottuneet luottamaan Herraan", lausui Elsa, "ja se luottamus ei ole meitä koskaan pettänyt".
Lauhkea ahava suhahti kuusien latvoissa ja ikäänkuin vahvisti Elsan sanat.