Nuori vaimo käänsi sattumalta silmänsä vakan laitaan. Huokaus nousi silloin hänen rinnastaan. Juhana kysyi syytä. Elsa viittasi vakan laitaan, jossa näkyivät kirjaimet S. N.
"Älä, armaani, tästä huoli", lausui Elsa, joka pelkäsi, että se muisto saattaisi Juhanan pahalle tuulelle.
Juhanan muoto tosin aluksi synkistyikin, mutta kohta hän malttoi mielensä ja sanoi: "Surullisen muiston tuo merkki herättää, ja surkuteltavan. Mutta minä, jolle Luoja soi näin suuren onnen kovien vastoinkäymisten jälestä, en tahdo tuomita, etten tuomituksi tulisi."
"Olemmehan tosiaankin onnelliset", sanoi Elsa hiljaa. "Vaikka veljenikään ei liittoamme siunaa, olen tyytyväinen."
"Jos ei hän olisi tullut sairaaksi ja joutunut haudan partaalle, ei hän suinkaan olisi yhtymiseemme suostunut", virkkoi Juhana. "On kuitenkin rumasti tehty, että pelastuttuaan koettaa peräytyä siitä, minkä vaaran hetkenä on luvannut."
Juhana nousi ja aikoi lähteä toista sarkaa kyntämään, kun samassa palvelustyttö tuli juosten sanomaan, että kartanolle oli saapunut vieraita — vanha mies ja vaimo — jotka heti tahtoivat nähdä Juhanan.
Tämä — puoleksi närkästyen, puoleksi kummastuen siitä, ettei hänen vaimoaan haluttu nähdä — lähti astumaan taloon. "Enpä tiedä, ansaitsevatko nuo sinua nähdäkään, ne höperöt", lausui Juhana Elsalle; "mutta tulehan kuitenkin tuokion kuluttua jälestä. — Olisikohan heillä jotakin sellaista sanottavaa, mikä voisi surettaa Elsaa", ajatteli hän itsekseen.
Pihalla seisoi vanha, arvokkaan näköinen mies. Vähän matkaa hänestä seisoi myöskin elähtänyt vaimoihminen.
"No, totta maar, Juhana, oletko kihloissa?" ärjäisi vanhus, nähdessään
Juhanan.
"Terve, sydämellisesti tervetullut, vanha setä", huusi Juhana. "Yhtä suora ja reipas kuin ennenkin."