Kolme päivää tämän jälkeen Einarin tauti alkoi kääntyä paremmaksi. Hikoileminen ja levollinen uni osoittivat vaaran olevan ohitse. Vaan vielä hän oli niin heikko, ett'ei moneen päivään pystynyt jaloilleen astumaan.
Sarmin ja Vienon väli oli tullut mitä hellimmäksi, kun sitä vastoin Vuolamoinen oli jotensakin tyytymätön Sulikin käytökseen.
Vihdoin alkoivat muutamat kiiruhtia kotiaan kotiaskareita toimimaan ja eräänä aamuna lähdettiin sitten liikkeelle.
Tarmon ja Kammon talot eivät olleet kuin puolen peninkulman matkan päässä toisistaan.
Leveänlainen polku johti kumpaankin.
Kun Irja näki Kammon ja Sulikin lähenevän, joku kolmas seurassaan, joka vaivaloisesti astuskeli, niin veri kuohahti hänen suonissaan. Hän sitoi huivin leukansa alle ja mietti lähteä matkoihinsa.
— Mihin matka, emo? kysyi Kammo, aavistaen, ettei hänen emonsa ollut hyvällä tuulella.
— Luuletko, että minä aijon kristittyjen kanssa saman katon alla asua? vastasi Irja.
— Sitä ei sinun tarvitse tehdäkään.
— No mihinkä aijot tuon hylyn asettaa?